Sitten jatkoi pappi, joka oli innostumistaan innostunut ja unohtanut kokonaan väsymyksensä tällä öisellä vaelluksellaan:
— Nyt kierrämme koko talon seinät. Jos joku on hypännyt tahi mennyt ulos, niin meidän täytyy nähdä jäljet lumessa.
Koirat tulivat tälle retkelle mukaan hyppien ja heilutellen häntäänsä. Molemmat miehet kulkivat runsaan metrin päässä seinästä. Kuu loi kirkasta valoa lumelle; siinä ei näkynyt mitään jälkiä.
Heidän lopetettuaan vaelluksensa pappi sanoi Hans Kristianille:
— Nyt minä uskon sinua enemmän kuin koskaan ennen. Minä luulen, että näit sinä yönä elävän olennon. Nauru, jonka me kuulimme, tuli talosta. Mehän kuulimme sen kolme kertaa, niin ettei siitä ole mitään epäilystä, kas Hans Kristian, mitä meidän on tästä uskottava? Mitä täällä tapahtuu?
Hans Kristian ainoastaan pudisti päätänsä. Pappi katsoi sanattomana rakennukseen, pani kiinni turkkinsa ja otti kintaansa. Sitten hän mutisi itsekseen:
— Niin, sellaisissa vanhoissa kartanoissa… sellaisissa vanhoissa kartanoissa.
Mutta samassa koirat alkoivat murista ja vainuta. Molemmat miehet kuuntelivat vavisten. He odottivat saavansa kuulla jälleen kamalan naurun.
Mutta sen sijaan he kuulivat tieltä kulkusten kilinää. Hans Kristian säpsähti.
— Se tulee tännepäin, sanoi hän. — Kuulen ajosta, että se on kilpa-ajoreki. Kuka se yksinäinen vieras saattaa olla, joka tulee meille näin myöhään yöllä?