— Mutta kenraalihan on hyvin rikas.
— Niin, asuessaan kartanossa hänellä on usein mukanaan paljon rahoja, sen minä tiedän, sekä käteisenä rahana että arvopapereina. Ja sitten on tietysti vanhan rouvan koristeet, ne, jotka neiti on saanut. Ja sitten neidin omat jalokivet.
— Niin juuri, niitä sinun täytyy pitää silmällä, Hans Kristian.
Muista, että aikamme on vaarallinen ja että ihmisten pahuus on suuri.
Näin haastelivat pappi ja Hans Kristian kulkiessaan samaa tietä, jota olivat tulleetkin. Mutta oli epäilemätöntä, ettei papin puheessa ollut vakaumuksen voimaa. Kulkiessaan hän ajatteli koko ajan kuulemaansa kamalaa naurua, tuulenhenkeä, joka kohtasi jääkylmänä hänen kaulaansa ja ranteitaan, kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut ja mitä hän ei voinut itselleen selvittää.
Kotinsa ulkopuolella hän sanoi jäähyväiset Hans Kristianille ja pyysi hartaasti ilmoittamaan, milloin jotakin epäilyttävää tapahtuisi. Pappi oli kenraali Hugo Jernen hyvä ystävä ja tahtoi kaikin mokomin estää mitään pahaa tapahtumasta hänelle ja hänen kodilleen.
Pastorin tultua työhuoneeseensa oli puoliyön hetki jo aikoja sitten ohi, mutta vaikkakin vanha mies tarvitsi lepoa, jäi hän kuitenkin ennen levollemenoa syvissä mietteissä istumaan kirjoituspöytänsä ääreen.
Mutta Hans Kristian kiiruhti takaisin kartanoon.
Ennenkuin astui kenraali Jernen herraskartanoon vievään tuuheaan puistokäytävään, loi hän katseensa yli seudun, joka nyt lepäsi äärettömässä rauhassa kuun lempeässä hohteessa. Pakkanen oli lisääntymässä. Kosken varrella olevassa tehtaassa oli sytytetty tuli pariin ikkunaan. Tehtaassa alkoi työ jo kello neljältä. Hans Kristian arveli, että mikään ei häirinnyt seudun rauhaa, ennenkuin tämä tehdas tuli ja nieli kosken lakkaamattoman pauhun. Puhuttiin jo uusista tehtaista, uusista, valtavista, jyrisevistä rakennuksista, joita oli kohotettava kosken rannalle. Kristian huokasi astuessaan pimeään, kuusten suojaan. Ja sitten hän edelleen ajatteli juuri saamaansa sähkösanomaa. Miten ihmeellistä, että kenraali tahtoi kotiin juuri keskellä ankarinta talvea. Ja sitten hänen veljentyttärensä Louise, joka oli kesänlapsi ja joka värisi, kun tuli ensimäinen kylmä usvineen ja routa jääti maan.
Mutta nyt tuli vanhaan kartanoon eloa ja vilkkautta. Hans Kristian joudutti tahtomattaan askeliaan ajatellessaan mitä nyt oli tehtävä. Huoneissa oli kaikki saatava kuntoon, matot asetettava lattioille, tulisijat siistittävä. Kaikkialla oli pestävä ja puhdistettava. Talli oli tarkastettava, rekien piti olla kunnossa.
Mutta entä vieras, kolmas, kuka se oli? Oliko se mies vai nainen? Tämä vieras, jonka nimeä ei oltu mainittu, oli jo joutunut Hans Kristianin mielessä salaperäiseen valoon. Oli kuin hän jo olisi lähettänyt sanoman läsnäolostaan, ikäänkuin hänen askeleensa jo kuuluisivat talossa ja vieraan kädet hapuilisivat ovenlukkoja. Kun Hans Kristian kerran oli muodostanut itselleen ajatuksensa, ei häntä helposti saanut siitä luopumaan.