Hans Kristian kuumeni ajatellessaan, että se tapahtui sen yön jälkeen, jolloin hän ja pappi olivat tehneet kamalan vaelluksensa autiossa talossa. Hän katseli pastoria, mutta tämä vain pudisti valkohapsista päätänsä, jonka piti merkitä, että Hans Kristian ei saanut sanoa mitään. Luutnantti Rosenkrantz nousi ja pani revolverin pöydälle.
— Mutta entäs toinen? kysyi hän. — Nyt on saatava tietää, onko toinen revolveri hengenvaarallinen vai eikö.
Kenraali tarkasti toista revolveria.
— Ei, sanoi hän, se ei ole latingissa.
— Siis hengenvaarallinen. Pankaa se pois.
Pappi nauroi, eikä kenraalikaan saattanut olla vetämättä suutansa hymyyn.
— On siis lähdettävä siitä, huomautti luutnantti Rosenkrantz, riisuen hitaasti ja veltosti turkin yltään, — on lähdettävä siitä, että on olemassa ihminen, jolla on ollut hyötyä ladattuun revolveriin turvautumisesta. Onko kartanossa kenties tapahtunut jotakin kolmen viimeisen vuorokauden kuluessa?
— Ei mitään, sanoi pappi nopeasti.
— Ei mitään, sanoi Hans Kristian myöskin, mutta se tuli epävarmasti.
— Hyvä on, sanoi kenraali ja heitti pois revolverin. — Se on arvoitus, mutta se on pienimpiä varsinaisia arvoituksia, emmekä sitä enää ajattele. Kas tässä on Louise. Huu, millainen tuuli!