— Ette minunkaan kanssani?
— Tehän tiedätte, sanoi hän, että olen orjanne.
Kenraali nauroi ääneen.
— Toden totta hän on kohtelias mies, tämä luutnantti Rosenkrantz, huudahti hän silmäten samalla veitikkamaisesti pastori Wingeen, ikäänkuin sanoakseen: Se on hän! Ja pastori ymmärsi puolesta sanasta. Hän muisti kenraalin kerran vannoneen, ettei kukaan muu kuin soturi saa hänen veljentytärtänsä vaimokseen. Tämä mies oli soturi, mutta pastori oli aina ajatellut toisenlaista tyyppiä. Tämähän näytti niin hennolta, että pohjan puhuri olisi voinut viskata hänet kumoon. Mutta samalla hänen lempeissä silmissään oli silloin tällöin teräksenharmaa välähdys, jota todisti tahdonvoimaa. Hän miellytti pastoria.
Sillä aikaa kuin Louise oli huoneissaan riisumassa matkapukuansa, ohjasi Hans Kristian luutnantin toiseen kerrokseen.
Luutnantti tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä, miten huoneisto oli hänelle laitettu kuntoon, ja kaikki kävi aivan niin kuin Hans Kristian oli odottanut. Luutnantti Rosenkrantz istuutui heti leveään, mukavaan nahkatuoliin, avoimen takan ääreen, ja laski jalkansa takanreunukselle.
— Oivallista, mutisi hän.
— Haluaako luutnantti muutoin mitään? kysyi hän. Me syömme tunnin perästä.
— En, en mitään, rakas ystävä, vastasi Rosenkrantz, joka istui silmät puoliummessa. — Minä olen matkasta väsynyt ja mielin tässä vähän istua ja levätä. Ovatko matka-arkkuni kannetut ylös?
— Matka-arkut ovat makuuhuoneessa, herra luutnantti.