— Jääkää hyvästi, herra luutnantti.
Hans Kristian meni.
Tunnin kuluttua illallinen oli pöydässä.
Kun kenraali tuli ruokailuhuoneeseen ja näki pöydän ja keittäjättären, rouva Andersenin, sekä höyryävät vadit, hykersi hän tyytyväisenä käsiään.
— Kas niin, nyt menemme pöytään, sanoi hän, mutta missä luutnantti on?
— Luutnantti lepää, vastattiin.
Louise neiti meni eteiseen ja huusi portailta:
— Paroni, paroni! Nukutteko, Jernegaardin vanhat viinit odottavat tuntijaansa.
— Minä tulen, kuului luutnantin ääni. Vähän ajan kuluttua kuuluivat hänen askeleensa portaissa, ja hänen solakka vartalonsa ilmestyi pimeästä.
Mutta hänen tultuaan ruokailuhuoneen valoon kenraali säpsähti vastoin tahtoaan.