— Tehän olette sairas, luutnantti Rosenkrantz? sanoi hän. — Olette kovin kalpea.
— Minun päätäni kivistää, vastasi luutnantti Rosenkrantz. Ja hän oli ihmeellisen totinen.
VIII LUKU.
Takkavalkean ääressä.
Kenraali oli odottanut, että erinomainen ruoka ja hyvät viinit olisivat rahtusen kohottaneet luutnantin mielialaa, mutta hän oli ihmeen hiljainen ja vähäpuheinen koko aterian ajan. Ja luutnantti Rosenkrantz kuului niihin hemmoteltuihin, mukavuutta rakastaviin luonteisiin, jotka eivät voi salata mielipahaansa eivätkä mielihyväänsä.
Louise neiti kiusoitteli häntä edelleen latelemalla hänelle pistopuheitaan. Ja Rosenkrantz taipui tähän kohteluun enkelimäisellä kärsivällisyydellä. Ainoastaan silloin, kun Louise tuli ylen pahanilkiseksi, katsoi luutnantti häneen puolittain surumielisesti, puolittain rukoilevasti hymyillen. Ja silloin Louise neiti loi häneen säteilevän silmäyksen ja nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään. He olivat keskenään sotajalalla, mutta tämä sotatila oli kaikkein rakastettavinta laatua, kuten aina on asianlaita, milloin kaksi ihmistä, jotka pohjaltaan pitävät toisistaan, haluavat toisiaan hieman kiusoitella.
Louise neiti nimitti häntä paroniksi, vaikka tiesi, että toinen oikeastaan oli sitä vastaan.
— Herra paroni on saanut päänkivistyksen meidän kovassa ilmastostamme, mutta me toiset sanomme sitä joksikin muuksi.
— Miksi "me toiset" sanomme sitä? kysyi luutnantti.
— Koti-ikäväksi, vastasi toinen veitikkamaisesti.