— Koti-ikäväksi, neiti! Mutta nythän minä olen kotona.
— Pyh, tätäkö te muka sanotte kodiksi. Te kaipaatte kyllä takaisin Pariisiin Montmartren taiteilijakabaretteihin, Lulun ja Tutun luokse — — —
— Älkää siitä puhuko, neiti. Minä olen sulkenut silmäni Pariisille.
— Mutta sehän mahtaa olla kauhea päänkivistys, rakas Rosenkrantz. Minä en ole koskaan nähnyt teitä noin kalpeana. En sen koommin…
Tällöin eräs muisto juolahti kenraalin mieleen, ja kääntyessään pastori
Wingen puoleen hän jatkoi:
— Ei, en ole sen koommin kuin eräänä iltana kaksi vuotta sitten nähnyt luutnantti Rosenkrantzia näin kalpeana. Se oli Jockeyklubissa. Ah, olisittepa silloin nähnyt hänet, herra pastori. Harvoin olen ollut niin ylpeä kenestäkään ranskalaisesta kuin luutnantti Rosenkrantzista sillä hetkellä.
Luutnantti koetti estellä, mutta kenraali jatkoi hänestä välittämättä:
— Juuri siten kuin luutnantti Rosenkrantz esiintyi tässä tilaisuudessa, on gentlemannin ja upseerin käyttäydyttävä. Siitä sen näkee, että hänessä on vanhaa aatelia. Ja miten meidän viheliäiset siviilihenkilömme tähän aikaan esiintyvät? Kiitos vaan, tapellapa sovintolautakuntain ja asianajajien kanssa, hyi helkkaria! Ei, meidän nuoressa ystävässämme on toinen veri, maljanne, Rosenkrantz.
— Kenraali, vastasi luutnantti, te olisitte sellaisessa tapauksessa käyttäytynyt samalla tavalla.
— Niin, sanoi kenraali. — Aivan niin minä olisin käyttäytynyt, sen voitte vannoa, pastori.