Pappi ravisti hieman päätänsä, mutta kenraali jatkoi:
— En ikinä unohda sitä hetkeä, jolloin luutnantti Rosenkrantz nousi pelipöydästä, heti kun kuuli puhuttavan alentavaisesti eräästä nimeltään mainitusta naisesta. Hän kääntyi levollisesti puhujaan ja sanoi: "Monsieur, kuulinko oikein?" — "Monsieur", sanoi ranskalaisen toveri, "minä sanoin sen ensiksi." Silloin tämä nuori ystäväni sanoi: "Hyvät herrat, teitä tulee siis kaksi. Kumman kanssa saan ensiksi mitellä miekkaa?" — Ja silloin hän oli kalpea.
— Sen saatan kyllä ymmärtää, huomautti Louise.
Luutnantti hymyili jälleen alakuloisesti, mutta kenraali löi kätensä pöytään.
— Louise, huusi hän ankarasti, nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä itse tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että luutnantin kalpeus johtui yksinomaan hänen harmistaan. Minulla oli kunnia olla hänen sekundanttinaan seuraavana aamuna. Hitto vieköön, hyvät herrat, minä en kernaasti tahtoisi seistä tämän nuoren miehen kalvan edessä.
Kenraali tuli äkkiä lempeäksi ja sanoi ivallisen leikillisesti:
— Mutta minä tiedän toisen, joka oli sinä aamuna kalpea. Pikku Louise se silloin levottomana ja jännityksestä vapisten kulki edestakaisin huoneissaan.
Louise puri huultaan ja lensi hehkuvanpunaiseksi. Luutnantti Rosenkrantz nosti raskaita silmäluomiaan ja vilkaisi häneen. Sitten hän kumartui lautasensa yli ja oli kuin ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään.
Luutnantti voitti nyt hitautensa ja ohjasi keskustelun toisille ja yleisemmille aloille. Ateria lopetettiin juttelemalla politiikkaa, ja kenraali, joka vähitellen oli tullut viinistä tavallista pirteämmäksi, ilmaisi muutamilla mahtipontisilla lauseilla, ettei hänellä ollut ollenkaan aavistusta päivän valtiollisista kysymyksistä, vaan että hänen ajatuksenjuoksunsa oli vielä Kaarle viidennentoista ajoissa.
Kun herrat puolta tuntia myöhemmin istuivat maistellen kahvia ja keskustelu oli melkein loppumaisillaan, kysyi luutnantti Rosenkrantz äkkiä: