— Minä sanon Hans Kristianille.
Louise neiti läksi huoneesta. Vähän ajan kuluttua kenraali läksi jonkun mitättömän verukkeen nojalla. Hän oli äkkiä tullut ihmeen hiljaiseksi. Luutnantti Rosenkrantz ja pastori jäivät kahdenkesken.
— Teidän tulee olla varovainen, sanoi pastori, heti kun oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei kenraali ollut kuulomatkan päässä. — Ettekö nähnyt miten alakuloiseksi hän tuli?
— Näin.
— Niin, minä annan teille vain hyvän neuvon. Minä tunnen olosuhteet, olen kenraalin vanha ystävä, — on olemassa henkilö, josta puhumista teidän pitää karttaa tässä talossa.
— Hänen veljensä?
— Niin.
— Mutta hänhän on kuollut aikoja sitten, ja kenraali on itse puhunut minun kanssani hänestä kerran.
— On toinen asia, kun kenraali itse hänestä puhuu.
— Miten sitten oli tuon veljen laita?