— Sen mitä te puhutte täytyy olla hullutusta, sanoi hän. — Sellaista ei tapahdu, hyvä herra.
— Luuletteko minun valehtelevan?
— En, vastasi pappi jurosti, mutta luulen teidän nähneen varjoja pimeässä.
— Silloin minä kerron teille jotakin. Istukaa, hyvä pastori, ja kuulkaa minua. Te näette, että minä puhun tästä asiasta yhtä levollisesti kuin mistä jokapäiväisestä asiasta hyvänsä.
Pappi istuutui jälleen, mutta oli selvästi hermostunut.
— Älkää sitten puhuko noin kovaa, pyysi hän. — Joku saattaisi kuulla.
Luutnantti alensi ääntään.
— Kuten äsken sanoin, on kenraali kerran näyttänyt minulle veljensä muotokuvaa. Se oli valokuva hänen nuoremmilta päiviltään, ja siinä hän oli seurapuvussa. Siinä tilaisuudessa kenraali mainitsi veljestään aivan äkkiä, eikä hän ole aikaisemmin eikä myöhemmin puhunut minulle hänestä enempää. Minä en edes tiedä tämän veljen nimeä. Hän ei ole ollenkaan kiinnittänyt minun mieltäni, ei ole koskaan ollut ajatuksissani. Mutta voitteko selittää, pastori, miten minä tiesin, että veljellä oli tapana käydä metsästyspuvussa?
— Se on teidän täytynyt kuulla jossakin tilaisuudessa, jota itse ette voi muistaa.
— Minä en tavallisesti unohda, sanoi luutnantti. — Ja minä tiedän kertoa metsästyspuvusta siksi, että näin hänet huoneessani pimeässä pari tuntia sitten.