— Minä olen eräänä yönä vähän aikaa sitten kuullut ihmeellistä ja selittämätöntä naurua asumattomista huoneista, siinä kaikki.
— Toisin sanoen, sanoi luutnantti, minä olen tullut mielenkiintoiseen vanhaan taloon.
Hän oikoi mukavasti jäseniään.
— Hermoni iloitsevat edeltäpäin, sanoi hän.
Pastori katsoi häneen, tutki tarkoin hänen kasvojansa, ja papista tuntui, kuin näiden laihojen, tummien kasvojen ilme ei olisi ollut sopusoinnussa hänen ylimielisen pilansa kanssa.
— Nyt minun on aika lähteä, sanoi pastori ja ojensi hänelle kätensä. — Saanko toivottaa teille hyvää yötä? Ja olemmeko samaa mieltä siitä, että tapahtukoonpa mitä hyvänsä, kummituksia me emme usko?
— Minä en missään tapauksessa usko kummituksia, vastasi luutnantti, mutta en myöskään epäile silmiäni.
— Ettekä myöskään hermojanne?
— En hermojanikaan.
Pappi ajatteli kenraalin kertomusta kaksintaistelusta ja nyökäytti päätään myöntävästi. Sitten hän läksi sanomaan kenraalille jäähyväisiä. Luutnantti Rosenkrantz jäi istumaan. Hän kuuli kenraalin ja papin äänet kenraalin työhuoneesta. Vähän ajan kuluttua Louisen kirkas ääni sekaantui toisten matalaan. Hän kuuli kenraalin nauravan. Vanha mies oli siis varmaankin tullut jälleen hyvälle tuulelle.