Rosenkrantz tuli pieneen asumukseensa ja lukitsi oven. Hän pysähtyi muutamiksi minuuteiksi ensimäiseen huoneeseen, katseli ympärilleen ja meni senjälkeen avoimen takan luo, jossa rupesi hämmentelemään hiiliä, niin että tuli leimahteli. Hän katseli kelloaan; se oli pian kaksitoista. Hän meni makuukamariin. Molemmat huoneet olivat erinomaisen hauskat ja miellyttävän lämpöiset. Hänen yövaatteensa olivat asetetut kuntoon tuolin yläpuolelle sängyn laidalle. Eräässä koukussa riippui hänen samettinuttunsa, ja kun hänen silmänsä osuivat siihen, vihelsi hän tyytyväisenä. Hän riisui heti takkinsa ja pani ylleen samettinutun, heitti pois saappaansa ja pisti jalkaansa villavuoriset karvatohvelit.
Sitten hän otti esille avainkimpun ja avasi suuren matkalaukun, joka oli asetettu seinäviereen, ja siitä hän nyt otti peräkkäin joukon tavaroita, postipaperia, mustetta, kynän, vaatetustarpeita, valokuvia, jotka levitti pöydälle vastoin yksinkertaisimpiakin järjestyssääntöjä.
Äkkiä hän keskeytti, kuunteli ja käänsi kasvonsa oveen päin.
X LUKU.
Askelia.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti melkein minuutin. Sitten hän laski varovaisesti pois käsissään olevat esineet, meni reippaasti toiseen huoneeseen ja avasi eteiseen vievän oven.
Mitään valoa ei ollut enää käytävässä, ulkona oli pilkkopimeä. Hän ei nähnyt askeltakaan eteensä. Yhtäkaikki hän meni eteiseen ja pysähtyi sinne hetkiseksi levottomana kuuntelemaan. Mutta kun hän ei kuullut mitään, meni hän jälleen sisälle ja sulki oven. Hänen kasvonsa olivat saaneet miettiväisen ilmeen.
— Sepä vasta ihmeellistä, mutisi hän. — Ja kuitenkin minä olin aivan selvästi kuulevinani askelia.
Heti senjälkeen hän rupesi jälleen järjestämään kapineitaan, ja sikäli kuin hän laukkunsa syvyydestä nosti rakkaan esineen toisensa jälkeen, näytti hän pian unohtavan pikku tapahtuman. Hän vihelsi muutamia säkeitä viimeisistä pariisilaissävelmistä. Saatuaan esille jonkun valokuvan hän pyyhkäisi siitä pölyn samettihihallaan, katseli sitä silloin tällöin ja mutisi joitakin sanoja, kuten: "Kiitos viimeisestä, pienokainen, se oli hauska matka", — tahi: "No mutta siinäkö sinä olet, Lulu, mitenkä asiasi ovat kaukaasialaisen ruhtinaan kanssa, petätkö häntä edelleen?"
Valokuvat hän asetti riviin kirjoituspöydälle, niin että kirjoittamista varten jäi aivan pieni paikka. Saatuaan kaikki valmiiksi hän katseli rykmenttiä. Hän nauroi ja pudisti hyväntahtoisesti päätänsä. Ne olivat kaikki tyynni naisia, pieniä pariisilaiskokotteja, muotiompelijoita; useimmissa valokuvissa oli hellät päällekirjoitukset, ja kaikki muistuttivat häntä iloisista ja huolettomista hetkistä.