Vihdoinkin hän siis oli mielestään laittanut kaikki kuntoon. Toisin sanoen, hän oli hajoittanut kaikki ympäri huonetta mitä suloisimpaan sekamelskaan. Mutta vasta nyt hän alkoi tuntea itsensä kotiintuneeksi. Nyt hän saattoi mielihyvällä ryhtyä täyttämään tehtäviään yhteiskunnan jäsenenä; hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, kastoi kynänsä ja alkoi kirjoittaa ensimäistä kirjettään; hän kirjoitti sirolle, paksulle arkille, jonka toisessa yläkulmassa oli kullattu vaakuna. Se oli Lolalle. Rakas Lolani, kirjoitti hän. Mutta etemmäksi hän ei päässyt, sillä yhtäkkiä hän heitti pois kynän ja nousi niin äkkiä, että tuoli, jolla hän oli istunut, oli vähällä keikahtaa kumoon.
Hän katsoi jälleen nopeasti oveen päin.
— Sepä hittoa, mutisi hän. — Tällä kertaa en ainakaan erehdy.
Hän oli kuullut askelia ulkoa, sipsuttavia askelia, ikäänkuin joku olisi hiipinyt eteisessä.
Luutnantti Rosenkrantz kiiruhti ovelle ja aikoi avata sen, mutta malttoi mielensä. Hän muisti pilkkopimeän eteisen. Jos hän avaisi oven, joutuisi hän itse seisomaan valaistuksessa.
Hän meni varpaisillaan makuuhuoneeseensa ja avasi pienen, piirongilla olevan mahonkilippaan. Lippaassa oli kaksi revolveria. Hän tarttui toiseen, mutta ei välittänyt katsoa, oliko se ladattu vai eikö.
Revolveri toisessa ja sytytetty lamppu toisessa kädessä hän hiipi käytävään. Hän avasi oven ja astui äkkiä ulos.
Hän saattoi nyt nähdä käytävän koko sen pituudelta, mutta se oli tyhjä.
Luutnantti kiroili jälleen puoliääneen, meni portaille ja päästi valon virtaamaan alas. Siellä ei näkynyt ketään.
— Onko siellä ketään? kysyi hän.