Luutnantti Rosenkrantz asetti jalkansa ensimäiselle portaalle, ja se päästi narisevan äänen, aivan samanlaisen kuin hänen äsken kuulemansa. Nyt hän oli varma asiastaan. Hän nousi edelleen portaita, jotka nyt olivat niin kapeat, että kaksi ihmistä töin tuskin saattoi niissä sivuuttaa toisensa.
Saavuttuaan melkein ylös hän kuuli aivan selviä askelten ääniä, jotka poistuivat ullakolle päin. Viimeiset portaat hän hyppäsi kahdella askelella.
Nyt hän seisoi ullakolla ja näki siellä palkkeja ja muuta romua täydessä sekamelskassa. Hän oli aivan levollinen, eikä lamppu vapissut vähääkään hänen kädessään.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei saattanut keksiä mitään. Valo ei myöskään päässyt ullakon kaikkein kaukaisimpiin ja pimeimpiin komeroihin.
Luutnantti Rosenkrantz jäi hetkeksi seisomaan portaille, mutta kun hän ei huomannut ympärillään vähintäkään elonmerkkiä, sanoi hän ääneen:
— Eikö se arvoisa henkilö, joka täällä kuljeksii, tahtoisi ilmaista itseään?
Ei mitään vastausta.
— Koska minun yörauhani on joka tapauksessa häiritty, tahdon kernaammin keskustella asianomaisen kanssa.
Hän kuunteli. Mutta kaikkialla oli äänetöntä ja hiljaista.
— Minulla on tuolla alhaalla pari hauskaa huonetta, sanoi hän. — Tuli palaa avoimessa takassa, siellä on hyvä ja lämmin olla, mutta täällä on tosiaankin hiton kylmä.