Hän odotti vielä hieman, mutta koska salaperäinen vieras ei vieläkään tahtonut ilmaista itseään, sanoi hän:
— Olkoon menneeksi, minun on siis pakko etsiä teidän piilopaikkanne. Minä olen vieraanvarainen ja lämminsydäminen mies, arvoisa herra, ja mielestäni tämä paikka on perin epämukava ihmisen olinsijaksi.
Hän kulki ullakon poikki ja jutteli, ikäänkuin vieras olisi ollut hänen edessään.
— Sitäpaitsi sanon teille, jatkoi hän, että minulla on öisin ikävä. Minä kaipaan klubia ja aamulehtiä, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, että pelattaisiin hieman piquetiä tahi shakkia. Voin teille vakuuttaa olevani kelpo shakinpelaaja. Hohoi, oletteko siellä?
Hän valaisi vanhaa kaappia, joka seisoi horjuen kolmella jalallaan.
— Te haluatte pistäytyä piiloon, jatkoi hän samaan hilpeään sävyyn. —
Eikö se käy teistä ajan pitkään yksitoikkoiseksi?
Kulkiessaan eteenpäin luutnantti oli usein vähällä kompastua vanhoihin romuihin, joita oli hajallaan kaikkialla. Hän katseli ullakon kaukaisimpiin komeroihin, mutta ei löytänyt etsimäänsä. Silloin tällöin hän potkaisi jotakin vanhaa arkkua.
— Oletteko siellä? kysyi hän. — Onko se mielestänne kummituksen ja gentlemannin olinsija? Hohoi! Vai oletteko tämän lämpöisen uuninpiipun takana?
Mutta arkut antoivat ainoastaan kumean tyhjän äänen, eikä piipun takana ollut ketään.
Vihdoin luutnantti Rosenkrantz oli jutellessaan olennolle, jota ei nähnyt ja joka ei ilmaissut itseään, tutkinut koko ullakon. Hänen täytyi vihdoin myöntää olevansa ällistynyt, todellakin ällistynyt ja neuvoton.