— Hohoi, tekö siellä olette, luutnantti Rosenkrantz. Mitä helkkaria te juoksentelette?
Eteisessä seisoi kenraali Jerne pitkässä yönutussaan, jonka tupsut viistivät lattiaa. Hänellä oli kynttilä kädessään, ja hänen muutoin niin hyvin hoidetut valkokiharansa olivat epäjärjestyksessä. Hän oli ilmeisesti juuri noussut sängystä.
— Hyvä luutnantti Rosenkrantz, sanoi hän puoleksi piloillaan, puoleksi suuttuneena, — alkaako teillä jo olla ikävä?
— Mitä tarkoitatte, herra kenraali?
— Koska näette hyväksi hälyyttää talon.
— Se oli sattuma, vastasi luutnantti. Pyydän anteeksi.
Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa.
— Hyvä luutnantti, vastasi kenraali suopeasti, esiintykää aivan kuten tahdotte, mutta muistakaa, että minä olen vanha mies ja tarvitsen joskus lepoa. Mitä te niin äkkiä pistitte taskuunne tullessanne portaita alas?
— Se oli nenäliinani, vastasi luutnantti. Mutta hän valehteli. Se oli hänen revolverinsa.
Kenraali katsoi häneen tutkivasti.