— Heti mentyäni sänkyyni, vastasi kenraali.
— Niin, mutta milloin? Mihin aikaan?
— Kellonlyöntiä minun on mahdoton täsmälleen tietää. Mutta se tapahtui juuri ennen kuin kuulin askelia ikkunaini alta.
Luutnantti naksautti sormiaan.
— Se oli omituinen sattuma, sanoi hän. — Te himmensitte valon juuri ennen kuin ikkunaan naputettiin. Se tapahtui samaan aikaan, kun mies seisoi lumessa ja odotti silmät taloon suunnattuina. Myöntäkää, kenraali, että se saattoi näyttää aivan merkinannolta.
— Merkinannolta, ärisi kenraali. — Minulla ei ole kenellekään merkkejä annettavana.
— Oikein, aivan oikein. Mutta kun nyt otamme huomioon mahdollisuuden, että mies luuli jonkun toisen olevan huoneessa?
— Silloin täytyy asianomaisen olla suuri pölkkypää. Kaikki täkäläiset ihmiset tietävät missä huoneissa minä asun. Missään tapauksessa ei voisi olla ajateltavissa, että kukaan palvelusväestä asuisi talon parhaissa huoneissa.
Rosenkrantz ei vastannut tähän mitään. Hän seisoi hetkisen miettien, sitten hän kumartui jälleen tarkastamaan jälkiä.
— Ei epäilemistäkään, mutisi hän. — Mies on juossut nopeasti rakennusta kohti. Kas, tässä hän on hetkiseksi pysähtynyt, sitten lähtenyt juoksuun jälleen.