Molemmat miehet seurasivat jälkiä aivan talon seinään asti. Siinä jäljet kertoivat seuraavaa:
Mies oli hiipinyt pitkin seinäviertä. Parissa paikassa jäljet osoittivat, että hän oli ryöminyt polvillaan kappaleen matkaa, arvattavasti siksi, ettei varjonsa näkyisi kuutamossa. Kenraalin ikkunan alla hän oli seisonut hiljaa, lumi oli pyyhkäisty pois reunalta, ruudussa oli hänen koputuksensa jälkiä…
— Mitä teitte kuullessanne koputuksen? kysyi luutnantti.
— Mitäkö minä tein? Niin kauan kuin kuulin ainoastaan sipsuttelevat askelet, pysyin levollisena. Mutta heti kun ruudulleni koputettiin, kavahdin luonnollisesti pystyyn.
— Entä sitten? Sitten te huusitte?
— En, minä en oikeastaan huutanut. Minä kirosin.
— Niin, luonnollisesti. Ja jokseenkin kovaa.
— Jokseenkin kovaa luonnollisesti.
— Sen saatan ymmärtää, sillä ulkopuolella oleva mies on hypännyt useita askelia taaksepäin. Kas niin. Hän on melkein syöksynyt päistikkaa. Ja kas tässä —
Luutnantti viittasi lumeen.