— Stella ja Dixi, vastasi kenraali. — Ja siunattu asia tosiaankin, että tein jälleen tuttavuutta näiden petojen kanssa iltapäivällä. Muutoin olisimme nyt joutuneet varsin hauskaan asemaan.
Koirat murisivat edelleen.
Silloin luutnantti vihelsi ja kutsui niitä nimiltään. Tuokion kuluttua jokin varjo liiti yli aitauksen ja kohta sen jälkeen toinen. Siinä olivat molemmat koirat. Ne lähestyivät hieman epävarmasti, hiljakseen muristen, mutta nyt kenraalikin huusi niitä nimeltä, ja silloin ne heti tulivat hänen luokseen, nuuskivat häntä ja heiluttivat häntäänsä.
— Eikö tämä ole mielestänne ihmeellistä? kysyi luutnantti?
— Että koirat tulevat? Ei.
— Minä tarkoitan: eikö mielestänne ole ihmeellistä, etteivät ne ole tulleet ennen?
Kenraali oikaisihe.
— Niin, tuhat tulimaista, minä olen yhtä mieltä kanssanne.
— Koirat eivät olleet pihalla meidän tullessamme ulos, jatkoi luutnantti.
— Ei, se on totta.