— Hyvää yötä, ystäväni.
Luutnantti Rosenkrantz meni lamppu kädessä portaita myöten omaan huoneeseensa. Levoton yö oli saattanut hänet omituiseen, hermostuneeseen tunnelmaan. Tultuaan toisen kerroksen käytävään hän nosti lamppua ja katseli ympärilleen. Siellä ei näkynyt mitään. Hän tuli omaan huoneeseensa. Ensimäinen oli hänen salonkinsa.
Avoimessa takassa hehkui vielä pari koivukalikkaa.
Hän kulki vielä tämän huoneen läpi, tuli makuukamariinsa ja pani lampun pöydälle. Sitten hän sulki molempien huoneiden välisen oven.
XIII LUKU.
Seuraavana päivänä.
Hän laski syrjään kirjeen, jonka oli juuri aloittanut, kun öinen vaeltaja häiritsi häntä. Kello oli nyt niin paljon, että hänen todellakin olisi täytynyt ajatella levollemenoa. Mutta sen sijaan hän rupesi järjestämään kirjoituspöytäänsä. Siinä tuskin oli tilaa niille kaikille pulloille ja tuubeille, joita hän veti laukkunsa syvyydestä. Ja peilipöytä muistutti vihdoin enemmän naisen kuin nuoren herran, saati sitten upseerin pöytää. Luutnantti Rosenkrantz piti melkein naisellisen tarkkaa huolta ulkomuodostaan eikä sietänyt mitään epäsäännöllisyyttä, asuipa sitten maaseudulla tahi suurten bulevardien kaupungissa.
Mutta näin askarrellessaan hän vaipui väliin ajatuksiinsa ja tumma pilvi kohosi hänen kasvoilleen. Sitten hän karkoitti hartioitaan kohauttaen ajatuksensa, vihelsi laulunpätkän ja jatkoi edelleen kapineittensa järjestämistä.
Äkkiä kylmä väristys kävi läpi hänen selkäpiinsä, ja hän nousi ja tuijotti oveen, joka eroitti hänen makuuhuoneensa salongista. Hän tuijotti oveen silmät selkoselällään, ja pullo, jota hän juuri piti kädessään, putosi lattialle ja särkyi. Mitä oli tapahtunut?
Hän oli kuullut naurun. Silmänräpäyksessä hän muisti mitä pastori oli kertonut salaperäisestä ja näkymättömästä nauravasta miehestä, joka kierteli talossa. Ja nyt hän kuuli aivan selvästi, että joku nauroi ulompana olevassa huoneessa. Nauru tuntui hänestä niin kamalalta, niin kylmältä ja sydämettömän julmalta, että hän jäi seisomaan aivan hiljaa, ikäänkuin paikalleen naulattuna. Tämä ihmeellinen iloisuus saattoi hänet muistamaan kuolemaa; se ei tuntunut olevan mitään inhimillistä.