Nauru oli alussa kovaäänistä, mutta heikkeni vähitellen ja lakkasi vihdoin kokonaan. Se ikäänkuin sulautui hiljaisuuteen.
Ja vasta silloin nuori mies vapautui lumoista. Hän astui askelen ovea kohti, mutta malttoi mielensä. Hän otti taskustaan revolverinsa, avasi makasiinin ja kiiruhti huoneen nurkkaan, missä laukkunsa oli. Koko ajan hän piti silmänsä oveen suunnattuina, mutta se ei liikahtanut, ja kaikki oli hiljaa toisessa huoneessa.
Hän otti laukustaan patruunakotelon ja latasi revolverin. Hänen kasvonsa ja tarmokkaasti kiinnipuristettu suunsa ilmaisivat hänen ajatuksensa. Nyt oli tuleva täysi tosi. Sitten hän meni, lykkäsi oven auki ja vetäytyi muutamia askelia takaisin. Mutta nähdessään pimeän huoneen, jota ainoastaan takan hehku heikosti valaisi, hän tuli ajatelleeksi, että oli itse valaistuksessa, ja hyökkäyksen sattuessa hän olisi epäedullisessa asemassa. Hän otti senvuoksi lampun ja meni reippaasti salonkiin. Siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli ennallaan, kotoista, hiljaista ja rauhallista. Luutnantti avasi käytävän oven ja valaisi ulospäin. Sitten hän laski lampun pöydälle, sulki oven ja jäi seisomaan keskelle huonetta. Hän oli jokseenkin ymmällä.
Hän tiesi, ettei ollut erehtynyt. Hän oli kuullut naurun. Ja nauru tuli tästä huoneesta, tuo julma, ivallinen nauru, joka oli värisyttänyt häntä ja jättänyt häneen epävarmuuden ja kauhun tunteen. Mutta eikö kukaan muu talossa ollut sitä kuullut? Hän kuunteli talon muiden asukkaiden ääniä. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä nyt kaikki tämä merkitsee? Rosenkrantz mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään ratkaisua. Hän ajatteli mitä kaikkea oli jo elänyt herraskartanoon tulonsa jälkeen. Ensiksi, hän oli hiipuneen takkavalkean hohteessa nähnyt haamun, jonka kuvauksen mukaan täytyi olla monta vuotta sitten kuollut Stig Jerne. Sitten hän oli kuullut salaperäiset askelet käytävässä ja ullakolla. Sitten jäljet lumessa. Ja nyt nauru. Niin, nauru, se oli kaikkein ihmeellisintä. Jollei se olisi ollut niin mahdotonta, olisi hän ollut taipuvainen uskomaan, että siellä kuljeksi joku hullu ihminen. Hän ei kerta kaikkiaan tiennyt mitä hänen olisi uskominen. Ja äkkiä hänen mieleensä johtui ajatus: entä jos Stig Jerne ei ollutkaan kuollut? Mutta seuraavassa tuokiossa se tuntui hänestä niin uskomattomalta, että hänen täytyi ääneensä nauraa sille. Hän kauhistui vastoin tahtoaan kuullessaan oman naurunsa ja tuli neuvottomaksi ja äänettömäksi.
Mitä nyt oli tehtävä? Sen jälkeen mitä oli tapahtunut, ei hänellä ollut ollenkaan halua mennä nukkumaan. Hän odotti, että jotakin tapahtuisi, ja hän tahtoi olla valmistunut. Hän sulki makuuhuoneensa oven ja veti verhot eteen, niin että huone tuli miellyttävämmäksi. Sitten hän otti ylleen suuren yötakkinsa, sitoi nyörit vyötäisten ympäri, pani uuniin muutamia kelpo koivuhalkoja, jotka leimahtivat sihisten palamaan, lykkäsi erään nojatuolin takan ääreen ja istuutui siihen mukavasti. Vierellään hänellä oli tulitikkuja, paperosseja ja tuhkakuppi.
Siinä luutnantti nyt istui polttaen paperossin toisensa jälkeen, kunnes savupilvet olivat kuin sädekehä nojatuolin ympärillä, kuin usva, joka silloin tällöin loisti punertavana aina sitä mukaa kuin tuli takassa leimahteli ja heitti siihen hohdettaan…
Kun kenraali seuraavana aamuna tulla kompuroitsi portaita luutnantin huoneisiin, täytyi hänen kovasti naputtaa oveen, ennenkuin sai sen takaa vastauksen. Kun ovi vihdoin aukesi, säpsähti hän vastoin tahtoaan nähdessään Rosenkrantzin uniset ja hämmentyneet kasvot.
— Nyt jo ylhäällä! huusi kenraali. — Onpa siinä toden totta nuoruuden reippautta. Minä luulin teidän olevan vielä makuulla.
— Niin olinkin, vastasi luutnantti. — Toisin sanoen, minä lepäsin tuolilla.
— Mitä?