Kenraali katseli ympärilleen huoneessa. Se ei ollut enää yhtä hauska kuin edellisenä iltana. Luutnantti oli jo pannut sen siihen epäjärjestykseen, joka näyttää välttämättömästi liittyvän nykyaikaisen poikamiehen elämään. Huone oli kylmä, takka oli musta ja tuli loppuun palanut; talvipäivä tunkeutui sinisenä ja kylmänä ikkunasta sisään, ja lamppu paloi pöydällä tarkoituksettomana ja keltaisena.
— Ahaa, nyt minä ymmärrän, sanoi kenraali viitaten moniin paperossinpätkiin, joita oli siroiteltu tulisijan ympärille. — Uni on teidät yllättänyt. Pyydän onnitella, näytte olevan hyväuninen. Minä sain maata yöllä kauan valveilla tuon jutun jälkeen.
— Miten kauan? kysyi luutnantti.
— Ainakin pari tuntia.
— Mutta ette kai kuullut enää mitään?
— En vähintäkään. Varkaanlurjus ei kai uskalla takaisin.
— Luuletteko, että se oli varas?
— Olen siitä vakuutettu. Mikäs se muuten olisi?
— Niin, niin, mutisi luutnantti, olette kenties oikeassa. Oletteko puhunut Louise neidille?
— Veljentyttärelleni? kysyi kenraali hämmästyneenä.