— Ja kuitenkin te väitätte, ettei käpälissä ole kynsiä, sanoi hän.
— Rakas Louise neiti, vastasi luutnantti, ja hänen kasvonsa saivat tavallisen neuvottoman ilmeensä. — Miksi pitäisi tehdä jotakin ja ottaa toisten paikka? Täällähän on niin paljon työttömyyttä. Sitäpaitsi työtä ei enää ole olemassa sille, joka ei ole pakoitettu työtä tekemään. Työ on joko työtä — ja työ on aina kirottua — tahi se on myöskin iloa ja huvia, ja silloin se on jotakin muuta. Minulla nyt on toisenlainen huvittelemistapa. Mutta se on pikku asia, sen minä myönnän.
Sitten ei tästä asiasta enää puhuttu, ja kenraali määräsi, että uusi vierashuone oli pantava kuntoon.
Päivemmällä luutnantti ja Louise neiti läksivät ajelemaan. Hans Kristian oli ajamassa. Siitä tuli ihana retki halki lumisen, valkoisen seudun. Louise neiti oli ylen ihastunut ajaessaan ohi kaikkien tuttujen paikkojen. Ja Rosenkrantz ihaili hiljaa kauniita maisemia. Hänessä oli luonnontunnetta, ja hän saattoi iloita ympäristöstään, mutta hänen ilonsa ei koskaan puhjennut sanoiksi. Louise ärsytti häntä kyselemällä Pariisin klubeista ja yökahviloista. Eikö hänen mielestään talvi täällä kotona ollut ikävä ja eikö hän kaivannut takaisin maailman pääkaupunkiin?
Luutnantti vastasi kartellen ja hymyili — kuten tavallisesti.
Paluumatkalla lähestyessään kartanoa he kulkivat ohi tehtaan, joka oli kosken varrella. Suuret turbiinitorvet kulkivat jättiläismäisten käsivarsien tavoin yli virran.
Louise halusi katsella tehdasta lähempää ja sai Hans Kristianin pysähdyttämään hevoset.
— Mikä valtava yritys! sanoi hän. — Ja miten pian se onkin valmistunut. Kaivamiset oli tuskin aloitettu meidän lähtiessämme.
— Rakas neiti, sanoi luutnantti, kolme vuotta on pitkä aika nykyaikaiselle insinöörille. Siinä ajassa voisi panna pystyyn viisi tämänkaltaista tehdasta.
— Niin, eikö totta, huusi Louise neiti, se on suurenmoista.