Hän oli viime kuukausina haaveillut vain noista syvistä, säteilevistä silmistä ja tuosta päättäväisestä suusta, joka loi noille kauniille kasvoille kaikkia miehiä niin ärsyttävän, kirpaisevan ilmeen.
Nyt Evy Westinghouse oli päässyt hänen käsistään juuri silloin, kun hänen rusohuulensa olivat niin lähellä loistaneet hänen silmissään. Mikä nauta hän olikaan! Ja yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa, joka sai hänet pysähtymään kävelyssään ravintolahuoneen permannolla. Se oli eräs tieto, jonka hän keskustelun kuluessa oli antanut paroni de Nozier'n akvariumista Antwerpenissä. Se oli luiskahtanut hänen suustaan hänen jo uskoessaan, että tuo nuori nainen lähtisi Paillardin ravintolasta häpeän leima huulilla, joita hän nyt ei ollut edes suudellut. Ilmeisesti hän oli antanut pettää itsensä.
Mutta norjalaisen täytyi olla kuollut. Hän muisti sen yön, jolloin de Nozier syöksyi suuren kalastajalaivan sisustasta katseessaan sellainen ilme kuin olisi nähnyt helvetin kauhuja. Töin tuskin hän kykeni sopertamaan muutamia värähteleviä sanoja siitä, että tohtori Fjeld oli yhdessä Ribeiran kanssa salvattuna konehuoneeseen.
Sinne lähetettiin kymmenen miestä, jotka olivat aseistetut hampaita myöten. Heidän oli pakko räjähdyttää ovi, kun Nozier oli hukannut avaimen.
Huoneesta, jota valaisi vain yksi katossa oleva lamppu, he löysivät Ribeiran raivosta kuohuen. Hänet oli sidottu hyvin lujasti. Entinen lähetyssaarnaaja makasi vielä tiedotonna päähänsä saamastaan iskusta.
Mutta norjalainen oli poissa. Eikä ollut suinkaan erikoisen vaikeata ymmärtää, mihin hän oli joutunut. Raskaalla rautaseipäällä hän oli hakannut reiän lasipermantoon ja liukunut siitä mereen.
Ribeira oli ollut raivoissaan siitä, että norjalainen oli päässyt pois laivasta. Portugalilainen olisi tahtonut niin mielellään antaa viholliselleen tuntuvan muiston siitä tavasta, jolla Coimbran mies kostaa karsimansa solvauksen.
Mutta nyt meri oli niellyt tuon rohkean norjalaisen. Siitä ei, Jumalan kiitos, voinut olla epäilystäkään. Kaikki viittasi siihen, että Fjeld oli hyvin yksinkertaisesti hukkunut, mikäli laivan potkurit eivät olleet silponeet häntä kappaleiksi.
Nozier raukka! Hän ei sen päivän perästä tullut enää koskaan täysin entiselleen. Joku varjo näytti seuraavan häntä — miehen varjo, jonka pitkät käsivarret lakkaamatta liikkuivat hänen ohkaista linnunkaulaansa kohti.
Nyt hän istui akvariumissaan Antwerpenissä tehden kokeita kaloillaan. Hänen silmiinsä oli ikäänkuin tullut noitten suurten porsliinipallojen maidonvalkea loiste. Ja päivä päivältä hänen laihat kätensä vapisivat yhä enemmän. Hän ei mennyt koskaan ulos. Hänen sieluunsa oli tullut kauhu, joka kalvoi hänen järkeään…