"Oo, se oli kauheata", hän kuiskasi. "Onneksi sain kiinni pelastusrenkaasta. Katselin ympäriltäni toisia — — mutta ketään ei näkynyt — — Grönneland, ystäväni, on kuollut — —".
Ranskalainen peitti kasvonsa käsillään ja valitti ääneen. Avattuaan jälleen silmänsä hän näytti kokonaan unohtaneen, mitä oli aikonut sanoa. Hän katsahti vakaviin, tutkisteleviin pojansilmiin, jotka näyttivät tahtovan lukea hänen sieluunsa kätketyt salaisuudet. Courbier nousi hiljaa seisomaan.
"Antakaa minun olla yksin", hän sanoi kulmakarvojaan rypistäen.
"Tarvitsen lepoa ja kuivat vaatteet."
Hänen ympärilleen muodostunut piiri hajaantui. Hänet autettiin hyttiin ja häntä hoidettiin mahdollisimman hyvällä huolella. Illallisella Courbier näyttäytyi uudestaan — väsyneenä, osanottoa herättävänä ja murheellisena. Hän ei tosin ollut suorittanut mitään sankarityötä, mutta oli kuitenkin päivän sankari — —.
Nuori poikanen seisoi äitinsä vieressä katsellen auringonlaskua. Joku vanhanpuoleinen norjalainen herra oli istunut heidän viereensä. Äkkiä poika kääntyi äitiinsä.
"Hän narrasi", poikanen virkkoi vieressään seisovalle nuorelle naiselle. "Olen varma siitä, äiti. Näin sen hänen silmistään. Hän on huono mies."
Vanhahko herra tuijotti ihmetellen poikaan.
"Eikö olekin omituista?", hän virkkoi nuorelle naiselle. "Minä itse mietiskelin juuri samaa. Mies näytteli ilveilyään melkein liian hyvin — — Sanohan, nuori teräväjärkinen ystäväni", hän jatkoi poikaan kääntyen, "mikä on nimesi".
Poika katsoi häntä suoraan silmiin.
"Olen Jonas Fjeld", hän vastasi.