Stavangerissa olikin muuten aivan toisia asioita ajateltavina. Kun sillin saalis oli tyrehtynyt aivan tykkänään, uhkasi kaupunkia arveluttava taloudellinen ahdinko. Kalastuslaivat lojuivat toimettomina vuonojen rantamilla. Säilyketehtaiden työläiset maleksivat toimettomina pitkin katuja ja anjovistyttöjen hyvä tuuli oli myrtymässä.
Yksinpä klubissakin oli mieliala painuksissa. Tullessaan parannuttuaan noin viikon kuluttua sinne, Courbier kohtasi vain rypistettyjä kulmakarvoja ja huolestuneita katseita. Ranskalainen näytti väsyneeltä ja kärsivältä eikä tehnyt mitään suurempia ponnistuksia kohottaakseen tunnelmaa. Hän ei tahtonut enää pelata biljardiakaan. Muisto hänen viimeisestä pelistään kapteeni Grönnelandin kanssa sai hänen sydämensä vuotamaan verta.
Edesmenneen klubitoverin muistoksi juotiin kuitenkin useampi kuin yksi malja ja Courbier'n nimi oli ensimäisenä listalla, jolla kerättiin avustusta hukkuneiden omaisille, eikä hänen lahjoittamansa summa vallan vähäpätöinen ollutkaan.
Mennessään illalla satamassa olevaan hotelliinsa hän kohtasi salissa erään herran, joka oli siellä häntä odottamassa.
Tämä oli hintelä, vanhanpuoleinen mies, jolla oli kultasankaiset nenälasit ja veltot piirteet. Hänellä oli jokapäiväiset kasvot, jotka olivat kuin suolahapolla pestyt.
Hän oli silmiinpistävän hienosti puettu ja näytti lähinnä sellaiselta elostelevalta ranskalaiselta paronilta, jotka heittäytyvät naisten ryöstettäviksi Parisin yökahviloissa.
Hän nousi puolittain seisoalleen Courbier'n tullessa saliin ja teki kohteliaan liikkeen kädellään.
Courbier seisahti hämmästyneenä kynnykselle. Sitten hän sulki tarkoin oven perästään, astui huoneen ympäri ja vilkaisi ikkunaverhojen taakse. Sen jälkeen hän kääntyi.
"Hyvää iltaa, rakas paroni", hän sanoi äänessä jonkinlaista kunnioitusta. "Oletteko te täällä?"
Vieras oli vajonnut takaisin tuoliinsa. Hän nyökkäsi.