"Onko se sama ranskalainen, joka on pikku Jonaksen valokuvassa?"
"On, hänen nimensä on Courbier."
Katarina oli käynyt vakavaksi.
"Muistathan, mitä poikamme sanoi hänestä. Se on huono mies, hän sanoi.
Hän valehtelee, sen voin nähdä hänen silmistään."
Fjeld nauroi.
"Poikani tahtoo varmaan kilpailla isänsä kanssa. Hänellä on erinomainen vaisto. On aivan kuin Ilmari Erkko olisi lahjoittanut hänelle kummilahjaksi hienon tunteellisen sielunsa. Minulta hän on saanut vain ruumiinsa…"
"Ja rohkeutensa ja seikkailuhalunsa", Katarina jatkoi melkein surullisesti. "Emme saa pitää häntä kauan luonamme. Jonakin kauniina päivänä hänen isänsä veri vie hänet toimintaan ja seikkailuihin. Poikamme ei ole luotu pysymään neljän seinän sisällä eikä nauttimaan äidin hellää huolenpitoa."
Taas puutarhan porttikello soi. Fjeld katsoi kelloaan. Se oli kaksitoista.
Puutarhan läpi tuli kaksi herrasmiestä huvilaa kohti. Toinen oli Bjelland ja toinen nuori mies. Fjeld tunsi varsin hyvin poikansa valokuvasta nuo pyöreät, sileät kasvot, joissa oli niin syvät, melkein lapsekkaat piirteet.
"Tämä on monsieur Courbier", Bjelland sanoi ranskaksi. "Hän on tänään kertonut minulle erään asian, joka on yhteydessä sen jutun kanssa, josta olen teille kertonut. Hän sanoo, ettei ennen ole maininnut mitään eräästä laivasta, jonka Grönneland ja hän olivat huomanneet samana päivänä, kun 'Fejesten' lensi ilmaan. Poliisitutkinnossa hän oli kokonaan unohtanut kertoa siitä, mutta on myöhemmin tullut ajatelleeksi, että sillä ehkä voisi olla merkitystä asialle. Hän sanoo kaukoputkella huomanneensa salaperäisen nelisnurkkaisen laivan loitolla merellä, luoteessa. Se muistutti uivaa telakkaa… Nyt Courbier on saanut päähänsä, että se laiva olisi laskenut miinan, johon 'Fejesten' törmäsi. Eikö niin?"