Courbier nyökkäsi myöntävästi.
"Kamala onnettomuus, joka kohtasi ystävääni Grönnelandia", hän sanoi, "on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Maatessani sairaana ajattelin paljon tätä tapausta. En voi saada päästäni, että ystäväni joutui rikoksen uhriksi. En ole tahtonut jättää ilmaisematta epäluuloani herra Bjellandille. Ja mitähän tuo iso nelinurkkainen laiva oikein merkitsi? Minä en ymmärrä semmoisia asioita, mutta en ole tahtonut jättää…"
Hän pysähtyi kesken sanatulvaansa. Hänen katseensa oli sattunut noihin komeihin keltaisiin ruusuihin. Ne tuntuivat hypnotisoivan hänet ja pakoittavan hänet vaikenemaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi seisomaan hymyillen.
"Valitan, että minun nyt täytyy lähteä", hän sanoi. "Eräs sukulainen istuu odottamassa minua Holmenkollenilla. Mutta olen herrojen käytettävänä milloin ja missä tahansa."
Hän sanoi äkkiä hyvästi ja meni matkoihinsa. Maa tuntui polttavan hänen jalkojaan.
Fjeld vaipui ajatuksiinsa. Hänellä oli sama tunne kuin pojallaankin.
Mies, joka juuri meni ovesta, oli roisto, valehtelija…
Kissanpoikanen Mendelssohn oli hypännyt herransa polvelle. Ja kun kukaan ei estänyt sitä, meni se pöydälle saakka.
Siellä oli paljon, mikä kiinnitti sen huomiota. Sekin tunsi keltaisten ruusujen vetovoimaa. Sen silmät tulivat pyöreiksi ja suuriksi. Oliko ruusuissa eloa?
Kissanpoikanen kyyristi selkänsä ja hyppäsi vastaansa tuijottavia keltaisia ruusuja kohti. Niitten sisässä jyskytti joku sydän.
Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Hän oli hyvin kalpea. Liikaa kiirehtimättä hän pisti kätensä kukkamaljaan ja veti sieltä pienen nelinurkkaisen laatikon. Hän näki siinä pienen kellolaitteen, joka osotti puolta yhtä.