"Emmekö nouse sangen korkealle?" paroni kysyi puhelimessa.
"Emme", Courbier vastasi katsoen ympärilleen. "Jos en löydä oikeata paikkaa tunturin ylimenoon, voin joutua nousemaan viisi tai kuusi tuhatta jalkaa korkealle, ja sentähden on hyvä olla valmiiksi kyllin korkealla."
"On tämä omituinen maa", paroni sanoi puoliksi itsekseen ja nojasi laitaa vasten. "Tämä olisi ollut jotakin Bernandin de Saint Pierrelle. Täällä on luonnonihanuuksia toisensa vieressä kuin sinisiä silmiä. Tekisi mieleni kirjoittaa uusi 'Paul ja Virginia'. Sanokaapa, mikä valkea päälaki kohoaa noin korkealle oikealla puolellamme."
Courbier katsoi suureen ilmailukarttaan, joka oli sijoitettuna nelinurkkaisiin puitteisiin hänen viereensä.
"Se on Gausta, yksi Norjan mainehikkaimpia tuntureita. Se on Rjukanin lähellä."
"Vai niin", paroni tuumi. "Se on epämieluisa paikka meikäläisille herrasmiehille, jotka liikumme lain ulkopuolella. Siellähän Josias Saimler taittoi niskansa. Ystävämme tohtori Fjeld, joka nyt, toivoaksemme, on taivaassa neuvottelemassa Pyhän Pietarin kanssa kaikista elämän pahoista ominaisuuksista, on varmaan esittävä kertomuksen siitäkin jutusta."
Courbier kurottautui mikrofonia katsomaan.
"Oletteko varma, että se onnistui?" hän kysyi kiihkomielin.
"Ei ole mitään syytä otaksua, että pikku laitelmani olisi pettänyt. Inkermannin koneet ovat varmoja ja äänettömiä määrättyyn kohtaan saakka, mutta silloin…"
"Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, kunnes kaikki olisi ollut ohi",
Courbier sanoi puhekoneeseen.