Muuten oli siinä vain pöytä, jolla oli muutamia paperirullia ja vaatenaulakko, josta riippui muutamia pukuja ja öljyvaatteet.
Fjeld selvitteli mielessään tilannetta. Pienestä lasiruudusta hän näki kirjastoon. Sokea mies istui yhä samassa asennossa, mutta ei tupakoinut enää niin innokkaasti kuin aikaisemmin. Hän näytti olevan jollakin tavoin jännityksessä. Hän oli kumartanut päänsä eteenpäin ja hänen ulkonevat, karvaiset korvansa vainusivat jotakin ääntä. Sokea oli ilmeisesti kuullut jotakin, mikä ei miellyttänyt häntä. Hän istui kuin vanha, takkuinen susi, joka on kuullut lampaan määkymistä kaukaa ja nyt hampaat irvessä uneksi nuoruutensa aikuisesta ruokahalusta.
Fjeld näki hänen avaavan suunsa. Mutta hän ei kuullut, mitä mies sanoi. Silloin tilanne yhtäkkiä muuttui. Muuan mies tunkeutui sisään siitä ovesta, josta Fjeld oli tullut tuskin minuutti sitten. Hän oli pitkä ja leveäharteinen mies, jolla oli punaiset, päivänpolttamat kasvot ja voimakas häränniska. Hänellä oli leveälierinen hattu, jossa oli uhkea kultanauha. Hänen piirteensä olivat raa'at ja kömpelöt, mutta hänen pienistä silmistään loisti viekkaus ja kavaluus.
Tällä kertaa hän tuntui olevan aika lailla humalassa. Ja humalan alkuperä pisti esiin hänen takataskustaan, josta näkyi aikamoinen whiskypullo.
"Vai niin, sinäkö siinä olet, Jonson", tulija sanoi huonolla englanninkielellä. Hänen äänensä oli ankara ja voimakas — hän tuntui olevan oppinut komentamaan. "Siinä sinä istut ja haudot kuin vanha kana, kun itse piru laumoineen raivoaa kannella. Paroni on niin kiukuissaan, että hampaat suussa kalisevat… 'Olet humalassa, Ribeira', se pikku vintiö sanoi, 'jos et heti mene nukkumaan ja huuhtele itseäsi kylmässä vedessä, niin saat luodin koipiisi. Senkin riivatun juopporatti…' hän sanoi. 'Well, Jonson… En tosiaankaan lyönyt paronia, vaikka olenkin tämän haisevan ruumisarkun kapteeni. Sillä olen sivistynyt mies, Jonson…'"
Hän vaikeni ja nojasi hoippuen pöytää vasten. Sokea oli noussut seisomaan tuolistaan, mutta vaipui huokaisten takaisin.
"Kuulehan, Ribeira", hän sanoi terävästi, mutta jonkinlaisella saarnaäänellä, "olet parantumaton syntinen. Kerran nuoruudessani koetin käännyttää neekereitä virsillä ja nyrkiniskuilla. Se ei käynyt päinsä, sillä neekeri on alhainen eläin. Hän ei ole, Jumala paratkoon, paljon parempi kuin portugalilainen."
Ribeiran pienet silmät säihkyivät suuttumuksesta. Hän oli syntynyt Coimbran likaisimmissa hökkeleissä eikä pitänyt siitä, että hänen kansallisuudestaan puhuttiin liikoja.
Hän katsoi sokeaa pitkään. Jonsonin toinen käsi piteli piippua, mutta toinen oli taskussa, ja hänessä oli jotakin, joka viittasi siihen, että tuolla sokealla paholaisella oli taskussaan revolveri. Ja portugalilainen tiesi kokemuksesta, että vanha lähetyssaarnaaja ampui paremmin äänen ja vaiston mukaan kuin tavallinen ihminen, jolla oli näkönsä tallella.
Viha ja whisky saivat portugalilaisen kapteenin suunniltaan. Sitten hän kääntyi ympäri ja astui hoippuen sitä ovea kohti, josta Fjeld äsken oli mennyt, potkasi sen auki kiroten, horjui kynnyksen yli sisään ja heittäytyi muitta mutkitta vuoteeseen, johon hän nukkui aivan heti.