Mitä tuo sokea mies oli saanut korviinsa? Ei oikeastaan yhtään mitään. Mutta verenvaisto hänen sielussaan ilmaisi hänelle, että joku tuntematon vaara oli uhkaamassa.
Kerran Jonson itsekin oli ollut ajamassa takaa ihmisiä. Hän oli alottanut lähetyssaarnaajana Afrikan rannikolla, minne eräs Charlestonin seurakunta oli hänet lähettänyt. Hän saarnasi niin, että Kongon neekerit kuolivat siitä, ja Herramme nimissä hän kiristi heiltä kautshukkia ja norsunluuta. Belgian hallituksen oli lähetettävä erityinen virkamies Kongoon, missä Jonson teki entisistä ihmissyöjistä proselyyttejä, tutkimaan hänen harrastuksiaan. Lähetetty nuori upseeri totesi pian, että lähetyssaarnaaja oli suuri roisto, ja oli kyllin varomaton sanoakseen mielipiteensä asiasta suoraan julki. Silloin Jonson yhtäkkiä unohti ne raamatun paikat, jotka yleensä mainitaan viidennen käskyn yhteydessä. Hän iski upseerin kuoliaaksi ja ajoi hänen seuralaisensa pakoon. Sitten hän otti haltuunsa sen pienen siipilaivan, jolla upseeri oli tullut, lastasi sen täyteen kautshukkia ja norsunluuta aina savupiippua myöten ja onnistui monien yöllisten ja vaarallisten seikkailujen jälkeen pääsemään pientä jokea myöten suurempaan vesistöön, kunnes tuli viimein merelle.
Myöhemmin hän kokonaan luopui tavoistaan metodistina ja tuli hyvin yksinkertaisesti pahantekijäksi. Nyt hän istui tässä salaperäisessä laivassa harvinaisena kummallisuutena. Hän oli ainoa elossa oleva siitä ryövärijoukosta, joka aikanaan oli ryöstänyt amerikalaisen jättiläislaivan The Eaglen ja upottanut sen miehistöineen päivineen. Mutta sen tapauksen jälkeen hänestä oli tullut parantumattomasti sokea ja avuton. Aivankuin paholaisen ihmeen kautta hän oli pelastunut ja eräät köyhät Bermudan salakuljetusta harjoittavat kalastajat olivat pelastaneet ja auttaneet hänet kuiville. He saivat hänet erääseen belgialaiseen höyrylaivaan ja koska hänellä oli rahoja, onnistui hänen tavata vanha portugalilainen ystävänsä Ribeira, joka isällisen hyväntahtoisesti korjasi hoitoonsa hänet ja hänen hallussaan olleet pääomat.
Kaikkia näitä merkillisiä tapahtumia vanha kunnianarvoisa murhaajapappi mietiskeli istuessaan kuuntelemassa vainuamaansa vaaraa. Tultuaan sokeaksi oli tämä hänen mieluisimpia tehtäviään.
Hän olisi kernaasti huutanut Ribeiraa, mutta käsitti erinomaisen ystävänsä olevan niin kovin juovuksissa, ettei tämä voisi tajuta sokean miehen hienoa pedonvainua.
Jonson säpsähti. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi miestä, joka oli tullut huoneeseen ennen portugalilaista. Kukahan hän oli. Ne eivät olleet Nozier'n laahustavat askeleet eikä myöskään Courbier'n notkeaa, mutta melkein kissamaista hiipimistä. Hän ei ollut tuntenut myöskään ranskalaisen hajuveden tuoksua eikä yleensä mitään erikoista tuoksua siitä miehestä, joka niin levollisesti ja hiljaa oli mennyt hänen ohitsensa.
Siinäköhän vaara piili? Jonson nousi puolittain tuoliltaan, mutta vaipui heti takaisin huokaisten. Vielä kerran hän säpsähti, hänen korviinsa oli tullut joku hiljainen ääni.
Mitähän se oli? Hänestä tuntui joku liikkuvan Ribeiran hytissä. Kuului aivan siltä kuin raskas ruumis olisi pudonnut lattialle.
No — luultavasti juopunut unissaan putosi vuoteestaan. Mutta samalla hän tunsi jotakin omituista, melkein imelää hajua…
Jonsonin mietiskelyt keskeytyivät siihen, että käytävästä kuului askeleita, jotka lähestyivät. Tulossa oli Nozier, mutta hän ei vetänyt jalkoja perästään niinkuin hänen tapansa oli. Hänen käyntinsä oli levotonta ja nopeaa, mikä viittasi siihen, että belgialainen oli kiihtyneessä mielentilassa.