Ja todellakin — alhaalla syvyydessä tuli kaikki eloisaksi. Siellä kiilsi ja loisti — hopeanvalkoinen massa. Joka taholta tulvi kaloja. Ensin yksitellen, mutta sitten suurissa parvissa. Ja kaikki samaan suuntaan, tyhmät silmät jäykästi tähdättyinä tuota opalinkalpeata loistetta kohti.
Silloin paroni de Nozier nousi seisomaan ja nauroi.
XXX.
YLLÄTYS.
Ihmisen nauru on varma mittari hänen älylleen ja temperamentilleen. Ei kukaan tiedä, mitä ihmisessä asuu, ennenkuin hän avaa suunsa nauruun. Typerä ihminen paljastaa itsensä pian jyrisyttämällä kuuluviin tyhmyytensä — viisas kätkeytyy hillittyyn hymyyn.
Paroni de Nozier nauroi nähdessään sen suunnattoman kalapaljouden, joka kerääntyi omituisten porsliinisilmien ympäri. Belgialainen päästi semmoisen äänen, joka muistutti enemmän käärmeen sihinää kuin naurua. Olutmaha saksalainen olisi sitä tuskin sanonut nauruksi. Mutta ilmeistä oli, että hän nautti tilanteesta.
Omituisempaa näkyä kuin tämä kalanvaellus ei kai kukaan ole nähnyt. Nuo valkeat kuulat vaikuttivat kuin hirveä magneetti, joka veti luokseen kaiken, mitä meressä elävää oli. Ensin tulivat tyhjennetyistä nuotista silliparvet — jotka juuri olivat päässeet irti vankeudestaan. Valkeat silmät vetivät niitä luokseen vastustamattomalla voimalla. Ja pian liittyi tähän omituiseen kulkueeseen toisia kaloja. Tuolla tuli seiti ja tuolla tuli turska, ja niitten joukkoon yhtyivät vähitellen suurten syvyyksien mustat ja inhottavat asukkaat. Kaikista meren asukkaista oli täällä tullut ystäviä. Nopeat petokalat olivat kadottaneet ahneutensa ja pyörivät nyt iloisina sen ihmeellisen voiman vaikutuksesta, joka kahlehti heidän silmiään.
Yhtäkkiä lennähti joukkoon suunnaton nuoli. Sen muodostivat sadattuhannet juovikkaat kalat, jotka tunkeutuivat sillin ja turskan joukkoon ja yhtyivät suunnattomaan kulkueeseen. Ne olivat makrilleja — meren siroja asukkaita. Ja yhä tuli uusia kaloja — piikkikampela ja vilukala, delfiini ja pikkuhai. Kaikki tulivat pitkissä, loppumattomissa jonoissa.
"Eikö tämä muistuta mieleesi jotakin, Ribeira?" paroni kysyi. "Etkö näe… Sehän on loppumatonta hautajaiskulkuetta. Kaikki nuo tuolla alhaalla seuraavat meitä, kunnes kuolevat nälkään. Niitten silmäterien ja suurista porsliinikuulista lähtevän loiston välillä on terässilmukka. Mitkään eläimet eivät ole niin herkkiä hypnoottiselle vaikutukselle kuin kalat. Kun niillä ei ole suojaavia silmäluomia, ovat ne helposti alttiita niille magneettisille voimille, jotka ovat erinäisten kaasusekoitusten loistossa. Monet ovat olleet oikealla tolalla. Mutta kukaan ei ole aavistanut, kuinka värjätty porsliinikuula voi kiehtoa kalojen silmäterät. Minä yritin kauan, ennenkuin löysin sen värin, joka voimakkaimmin vetää puoleensa kalan silmää. Mutta sekin minulle onnistui, rakas Ribeira. Tuossa näet tuloksen…"
Nozier vaipui ajatuksiinsa.