Hän selaili hämillään papereitansa.
— Niin, tässä me nyt koreasti istumme, kunnes asianajaja suvaitsee saapua. Kunpa tietäisi missä hän oleksii.
Asbjörn Krag kumartui hymyillen lakipöydän yli.
— Saanko antaa neuvon? sanoi hän.
— Olkaa hyvä. Niin kokeneen miehen neuvoa kuuntelen mielelläni. Mehän emme ole ehtineet pitemmälle kuin valmistavaan kuulusteluun, ja kaikki on otettava varteen, mikä voi tuoda selvyyttä asiaan. Mitä teillä on sanomista?
— Jos olisin teidän sijassanne, sanoi Krag, päättelisin näin: onhan peräti todennäköistä, että mies, joka on kirjoittanut kirjeen eversti Holgerille, on syyllinen. On olemassa kaksi sellaista kirjettä, tai oikeammin sanoen on puhe kahdesta kirjeestä, joista toinen on tässä oikeuspöydällä, toinen kadoksissa. Toisen on ratsumestari Rye kirjoittanut, toisen asianajaja Boman.
Kumpi näistä miehistä on syyllinen?
Jos olisin teidän sijassanne, herra puheenjohtaja, ottaisin tässä kohden avuksi psykologisen arvostelukykyni.
Jos jätätte huomioonottamatta kaiken löyhän panettelun, kaikki ilkeämieliset huhut, joita ratsumestari Ryestä on paikkakunnalla levitetty, ette voi kieltää, että hän on gentlemanni, tai ainakin tekee sen vaikutuksen.
Ratsumestari on — jatkoi Krag — muitta mutkitta tunnustanut asioita, jotka ovat omansa asettamaan hänet mitä huonoimpaan valoon, ja kieltäytynyt ilmaisemasta toisia asioita, silläkin uhalla, että vaikeneminen yhä pahentaa hänen asemaansa. Hän ei toisin sanoen ole pienimmässäkään määrässä pitänyt silmällä itseänsä, vaan on avomielisesti antanut ne tiedot, jotka on katsonut voivansa antaa, ja vaiennut silloin kun on katsonut siten toimivansa oikeimmin. Hän ei tahdo tarkemmin selittää vaikenemisensa syitä. Mutta ei tarvitse kovinkaan suurta psykologista tarkkanäköisyyttä huomatakseen, että juuri tämä hänen esiintymisensä on todisteena hänen vilpittömyydestään. Minä luulen, herra puheenjohtaja, että olemme tässä kohden yhtä mieltä.