Uusi murhamies.
Ja salapoliisi jatkoi, välittämättä nuoren tytön yltyvästä tuskasta ja maltittomuudesta:
— Kun minä löysin tämän sievän pikku sormuksen asianajajan huoneesta ja kysyin kauppiaan vaimolta, oliko kukaan käynyt kysymässä asianajajaa sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt illalla ulos, en saanut vastausta, ja vaimon silmiin tuli pelokas ilme. Silloin ymmärsin, että oli olemassa joku, jota hän tahtoi suojella. Eikä se voinut olla kukaan muu kuin hänen entinen pikku neitinsä, tuo rakas lapsi, eikä kukaan muu ollut voinut kadottaa tuollaista sormusta kuin hieno neiti Dagny Holger. Jätin vaimon rauhaan, ettei hänen tarvinnut antaa ilmi suojattiansa. Näette siis, neiti, että minä itse asiassa toimin sangen hienotunteisesti.
No niin, sitten oli varsin helppo päättää mitä oli tapahtunut.
Te ja asianajaja olitte sivuuttaneet toisenne matkalla, ja kun te kenenkään näkemättä saavutte kauppiaan taloon, tapaatte siellä vaimon ja suostuttelemalla saatte hänet lupaamaan, ettei puhu mitään. Ja se on minusta ihan luonnollista. Sitten te kysytte asianajajaa, ja hän vastaa — minkä todeksi luulee — että asianajaja on huoneessaan yläkerroksessa. Te menette sinne yksin, sillä ette halua, että kukaan on kuulemassa mitä te asianajajan kanssa puhutte. Te koputatte ovelle. Ei vastausta. Koputatte lujemmin. Ei sittenkään vastausta.
Hyvä neiti, mitkä ajatukset silloin liikkuivat teissä, joka viime aikoina olette saanut niin paljon surra ja ikävöidä ja kärsiä? Te ymmärsitte, ettei mies ollut kotona, ja ajattelitte: jospa pääsisin hetkeksi hänen huoneeseensa, hetkeksi vain, ja saisin vilkaista hänen kätköihinsä. Ja sitten te huomasitte, että ovi, joka oli toiveittenne tiellä, oli tuollainen vanhanaikainen mitätön ovi, jossa on naurettava lukkorämä. Teidän tarvitsi vain työntää vähän, jotta se aukeaisi. Ja siinä tuokiossa te ehkä tunsitte menehtyvänne epätoivosta, ja sitten te työnsitte, ja ovi aukesi.
Te aloitte etsiä huoneessa. Viskelitte paperit sikinsokin. Ajattelitte, ettei ollut hetkeäkään hukata, täytyi vain saada käsiin eräs pieni mitätön juttu. Minä en erehdy, kun uskon, että se oli paperi, asiakirja. Istukaa rauhassa, neiti. — Sitten ette uskaltanut jäädä enää pitemmäksi aikaa huoneeseen, vaan pakenitte kauhun ja epätoivon vallassa. —
Dagny neiti oli noussut. Hän oli hirvittävän kalpea, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.
— Löysittekö paperin? kysyi Asbjörn Krag pontevasti.
Dagny meni hoiperrellen ovea kohden.