— En, vastasi hän kuiskaamalla, luoden Kragiin viimeisen katseen, — minä en löytänyt paperia ja olen nyt yhtä onneton kuin ennenkin.
Hän oli jo ovella, mutta Asbjörn Kragin ääni kutsui hänet takaisin.
— Sitten minä etsin paperin teille, sanoi Krag. — Luottakaa siihen.
Mutta silloin näytti, kuin Dagny olisi toipunut. Hän kohotti päätänsä.
— Mistä paperista te puhutte?… Mutta minä en voi nyt kauempaa…
Minulla on muita velvollisuuksia.
Hän lähti hiljaa huoneesta.
Asbjörn Krag jäi seisomaan yksikseen. Hän oli syvästi liikutettu. Hän ymmärsi, että jokin kauhea salaisuus pakoitti tyttö raukan vaikenemaan.
Sitten hänkin lähti.
Ulos tullessaan hän kuuli talojen päivälliskellojen soivan.
Hän ajatteli asemaansa tässä jutussa ja johtui siihen tulokseen, että oli tuskin milloinkaan ollut pahemmassa vaikeuksien sokkelossa. Tässä oli tullut lisäksi se luonnoton seikka, että nekin ihmiset, joita hänen oli auttaminen, pitivät hänen käsiään sidottuina, niin kauan kuin eivät suostuneet olemaan avomielisiä. Molemmat sanoivat salaavansa ainoastaan sellaista, mikä ei vaikuttanut asiaan mitään, mutta itse hän oli vakuutettu, ettei laita ollut ensinkään niin. Kunpa hän nyt löytäisi asianajajan.