Tavallisissa oloissa ratsumestari ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota ääneen. Eihän siellä tarvinnut olla muuta kuin joku talon väestä, joka liikkui ulkosalla pimeässä. Mutta nyt oli pöyristyttävän tapauksen ajatus piintynyt hänen aivoihinsa, ja kaikkialla häntä vainosi murhan tummanpunainen näky. Hän ei ollut enää kaltaisensa.
Mutta rohkea mies hän oli, ja häntä miltei suututti, että oli todella hieman säikähtänyt tuota kummallista ääntä. Hän nousi ja aikoi lähteä ulos ottaakseen asiasta selon. Mutta astuttuaan pari askelta ovea kohden hän pysähtyi yhtäkkiä.
Särkyvän ikkunaruudun helinä kuului hänen korviinsa.
Ikkuna oli lyöty pirstaleiksi. Se oli varmasti joku hänen työhuoneensa ikkunoista. Lasisirut putosivat kilisten lattialle.
Ratsumestari sieppasi revolverin taskustaan, kiskaisi oven auki ja ryntäsi huoneeseen.
Hän oli odottanut tapaavansa siellä ihmisen. Mutta huone oli tyhjä.
Hänen kirjoituspöytänsä oli lasisirujen peitossa.
Koko ruutu oli poissa, olipa mukana mennyt palanen ikkunapienastakin.
Isku oli ollut ankara.
Rye kuuli ulkoa hiljaista töminää, poistuvien askelten ääntä.
Hän astui ikkunaan ja laukaisi revolverinsa umpimähkään.
Sitten hän vetäytyi peremmälle huoneeseen odottaen mitä tuleman piti.