Kun ratsumestari näyttäytyi portailla, avattu salalyhty kädessä, syntyi yleinen hiljaisuus ja miehet tunkeilivat hänen ympärilleen.
Ratsumestari antoi käskyn, että väen tuli hajaantua niityille löytääkseen, jos mahdollista, joitakin jälkiä väkivallantekijästä. Miehet tottelivat, vaikka vastahakoisesti. He kulkivat kaksittain. Kaikilla oli joku ase, kellä vanha pyssy, kellä heinähanko, kellä kirves.
Itse lähti ratsumestari pehtorin seuraamana tutkimaan pirstottua ikkunaa.
Hän valaisi ensin maata löytääkseen jalanjälkiä, mutta ei nähnyt mitään, vaikka maa oli iltasumusta kostea.
Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Olihan hän ihan selvästi kuullut poistuvia juoksuaskelia. Hän teki itselleen kysymyksen, oliko ikkuna ehkä ammuttu rikki revolverilla tai pyssyllä, mutta sekään ei tuntunut todennäköiseltä. Eihän hän ollut kuullut mitään pamausta.
Hän tutki ikkunaa tarkemmin. Se oli tuollainen kapeilla liistoilla pikkuruutuihin jaettu ikkuna. Pari liistaa oli katkennutkin. Ei se siis voinut olla kädellä pirstottu. Väkivallantekijä oli varmaan käyttänyt kirvestä, nuijaa tai muuta sellaista asetta. Ja hänen oli täytynyt seistä ihan ikkunan edessä. Mutta kumma, ettei maassa näkynyt jälkiä. Eihän mies ollut voinut ilmassa lentää.
Ratsumestari jätti asian sikseen; hän tahtoi odottaa Asbjörn Kragin paluuta. Itse hän tunsi olevansa aivan voimaton tässä arvoitusten sekasorrossa. Ei hän mitään vaaraa pelännyt, suurintakaan. Mutta hän olisi tahtonut nähdä vaaran, tietää minkä näköinen se oli ja miten sitä vastaan oli käytävä. Tämä kaikki oli täydellistä arvoitusta. Täällä oleskeli joku ihminen, kauhea olento, joka löi kuoliaaksi eikä jättänyt jälkeäkään itsestään.
Oliko sama ihminen pirstonut hänen ikkunansa? Tarkoittiko hyökkäys tällä kertaa häntä, ratsumestaria, vai Asbjörn Kragiako?
Rye meni takaisin huoneeseensa odottamaan väen palaamista.
Vähitellen kaikki taas kokoontuivat pihalle, vaiteliaina ja näköjään peloissaan. He eivät olleet nähneet mitään, ja kauppiaan talossa oli ollut pimeää. Ihmiset olivat jo menneet levolle.