Ratsumestari ei voinut muuta kuin myöntää, että niin oli laita. Se oli hänen oma sadetakkinsa, jonka Asbjörn Krag oli lainannut. Mutta minkätähden? Hänestä alkoi tuntua, että molemmat poliisimiehet yksissä neuvoin näyttelivät ilveilyä, mutta hän ymmärsi myöskin, että loppuselvitys nyt läheni, ja varoi tekemästä kysymyksiä, jotka olisivat saattaneet aiheuttaa viivytystä.
Mutta silloin Asbjörn Krag teki ehdotuksen, joka mitä suurimmassa määrässä kummastutti sekä ratsumestaria että väkeä. Pihalla oli kymmenkunta miestä: ratsumestari, Krag apulaisineen, pehtori ja joitakin renkejä. He seisoivat pääoven läheisyydessä, ratsumestari portailla, palellen napitetussa takissaan, Asbjörn Krag pihalla renkien joukossa, jotka vielä pitivät sammutettuja lyhtyjä käsissään, ja hieman syrjempänä pehtori puhellen poliisiapulaisen kanssa.
— Minua haluttaa lähteä hieman ratsastamaan, sanoi Krag.
Ratsumestarin kulmakarvat kohosivat, ja hän tuijotti salapoliisiin. Joku renkipoika päästi naurun, niin että pehtori katsoi asiakseen tarttua hänen käsivarteensa.
— Ei se ole pilantekoa, vastasi Krag vakavasti. — Minua todellakin haluttaa tehdä pieni ratsastusmatka.
— Tarkoitatko sillä, että tarvitset hevosta? kysyi ratsumestari.
— Sitä juuri.
— Ehkä kestää vielä vähän aikaa, ennenkuin voit näyttää meille murhaajan, ja tahdot sentähden saada ajan kulumaan?
Asbjörn Krag pudisti tiukasti päätänsä.
— Saattaahan sen selittää niinkin, sanoi hän, että minä pelkään murhaajan juoksevan tiehensä ja tahtoisin estää häntä pääsemästä pakoon.