Ivar Rye nousi ja puristi voimakkaasti ystävänsä kättä.
— Jää, sanoi hän. — Minä olen nyt ypö yksin, ja sinun tulee auttaa minua. Ymmärrän kyllä mitä sinä ajattelet. Mutta minun ei tarvinne sanoa muuta, kuin että olen täysin syytön tähän onnettomuuteen tai rikokseen. Uskotko sanani? Jollet usko, niin parempi on, että heti lähdet.
Äänessä ei ollut mitään rukoilevaa. Pikemmin jotakin alistuvaa ja toivotonta. Asbjörn Krag tunsi hänen voimakkaan kädenpuristuksensa ja tiesi, että edessään seisoi mies, jolla oli voimakas ja kelpo luonne. Ja hän uskoi hänen sanansa.
— Minä jään, sanoi salapoliisi.
— Uskot siis?
— Uskon.
— Ja uskot kaikessa vastakin?
— Niin teen.
— Mutta asemani on hyvin vaikea.
— Sitä parempi, niinpä saan minäkin jotakin tehtävää.