— Lähdetäänkö eteenpäin? Jospa pistäytyisimme everstin luona. Ettekö luule olevan mahdollista puhutella nuorta neitiä?
— Hän on hyvin huonona. Pelkään hänen saaneen ankaran hermokohtauksen.
Mutta sopiihan koettaa. Mitä aiotte häneltä kysyä?
— Saamme nähdä, vastasi salapoliisi. — Kenties kysymykset ovat turhia.
— Niinkö luulette? Hän on harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen.
— Juuri siksi, vastasi salapoliisi merkitsevästi. — Kenties hän on liiankin ymmärtäväinen, herra tuomari.
Tuomari kummasteli tätä lausuntoa. Hän katsoi salapoliisia kasvoihin löytääkseen hänen ilmeistään mahdollisesti selityksen.
Mutta salapoliisi oli nyt iloisen ja arkipäiväisen tyytyväisen näköinen.
— Mikä ihana luonto täällä on! sanoi hän ojentaen kätensä. — Täällä minä tahtoisin asua.
Tuomarin mielestä luonto ei suinkaan ollut kaunis. Eikä se ollutkaan. Mutta Kragilta puuttui harvinaisen suuressa määrässä luonnon tajuntaa, ja milloin hän semmoisella äänellä sanoi luonnosta jotakin, oli aina salaisena tarkoituksena päästä vastenmielisistä kysymyksistä ja selityksistä.
Hän tuli yhtäkkiä kaunopuheiseksi, ja kun molemmat herrat lopulta saapuivat talon edustalle, oli Asbjörn Krag paraikaa kertomassa jännittävää kohtausta seikkailurikkaasta elämästään — tuomarin kuunnellessa ahmien.