— Ei.
— Sitten tahdon joka tapauksessa käydä tervehtimässä häntä.
Pidelkäähän "Eevaa" niin kauan.
Mutta Hansen ei näyttänyt aikovankaan noudattaa pyyntöäni. Hän oli ihan onnettoman näköinen, ja minusta tuntui, että hän mieli asettua tielleni.
Tämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Aivoissani vilahti joukko irrallisia ajatuksia. Olinko sanonut tai tehnyt jotakin, joka oli ehkä herättänyt paheksumista? Mutta mitään aihetta tällaiseen epäsointuun en keksinyt. Yhden seikan ymmärsin kuitenkin heti. Minä en voinut lähteä täältä saamatta selkoa asiasta. Sanoin senvuoksi Hansenille:
— Menkää heti paikalla everstin luo sanomaan, että minä haluan puhutella häntä. Ennen en täältä lähde.
Hansen mutisi jotakin, että hänen täytyi vain totella saamiansa käskyjä. Mutta sitten hän läksi kuitenkin. Hetken kuluttua hän palasi ilmoittaen, että eversti odotti minua.
Minä astuin oitis everstin työhuoneeseen, ja näky, jonka siellä kohtasin, kauhistutti minua.
Olin viimeksi nähnyt everstin muutama tunti sitten. Silloin hän oli vielä ollut terve ja hyvällä tuulella, eikä hänen pyöreillä, hauskoilla kasvoillaan ollut näkynyt pienintäkään varjoa.
Mutta nyt! Mies oli aivan murtuneena edessäni. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, hän oli kalpea ja näytti siltä, kuin olisi vastikään itkenyt. Syvä murhe kuvastui selvästi hänen kasvoillaan. En kai ole milloinkaan nähnyt ihmisen ulkomuodon niin äkkiä ja surkeasti muuttuvan.
Niin, hyvä Krag, kuinka voisin kertoa sinulle mitä me siinä puhuimme. Kaikki syöksyi ylitseni kuin tulva. Muistan ainoastaan miten me molemmat seisoimme hämmentyneinä vastakkain.