Kun astuin hänen huoneeseensa, tuli hän minua vastaan ja ojensi minulle molemmat kätensä.
— Tehän vapisette, sanoin minä pelästyen. — Onko Dagny neidille tapahtunut jotakin? Jos hän on pahasti sairaana, niin ilmoittakaa minulle totuus.
— Ei, vastasi eversti änkyttäen. — Dagny ei ole sairas.
— Mutta miksi minä sitten en saa tavata häntä?
— Siksi että se on tänään mahdotonta. Te ette voi saada sitä.
Minä kysyin, olinko käyttäytynyt pahasti. Mutta silloin hän tarttui käsiini ja sanoi:
— Ette, ette suinkaan, me pidämme molemmat teistä hyvin paljon. Mutta nyt teidän täytyy lähteä täältä.
Sitä en olisi tahtonut tehdä. Olin syvästi masentunut. Mutta lopulta eversti pyysi minua liikuttavasti ja äänellä, joka ilmaisi, että kyynelet pyrkivät esiin.
— Kello on nyt seitsemän, sanoi hän. — Tänä iltana ennen kymmentä saatte kuulla tarkemmin… Kaikki kyllä järjestyy vielä.
Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Mutta läksin talosta raskain mielin ja tuntien, että jotakin odottamatonta ja hirveää oli varmaan tapahtunut.