Ne todistusaiheet, joita on olemassa, jatkoi Asbjörn Krag reportterien kirjoittaessa, eivät mielestäni ole niin sitovia, että tekisivät vangitsemisen oikeutetuksi.
Täkäläiset ihmiset ovat saaneet sen käsityksen, että tuo herra tuolla on joutunut kuulustelussa ja tutkinnassa perin epäilyttävään valoon. Koska hänen nimensä on jo esiintynyt sanomalehdissäkin, en epäile mainita sitä. Hän on ratsumestari Rye. On kyllä totta, hyvät herrat, että on löydettävissä asioita, jotka puhuvat häntä vastaan. Ja hyvällä tahdolla voi niitä pitää ratkaisevinakin. Voin vakuuttaa teille, että sellainen hyvä tahto on tällä paikkakunnalla yleinen. Toiselta puolen on meidän kuitenkin otettava huomioon eräitä tärkeitä seikkoja, jotka osittain vastustavat näitä todistusaiheita, osittain suorastaan kumoavat ne, mitä ratsumestariin tulee. Minä olen tosin hänen ystävänsä, me kaksi tunnemme toisemme lapsuudesta asti, mutta en nyt puhu ystävänä, vaan poliisimiehenä. Jos todella näyttäytyy, että Rye on syyllinen, niin silloin ei asia ole autettavissa. Mutta rakas tehtäväni on todistaa hänen viattomuutensa. Minä uskon, että hän on syytön. En aio kuitenkaan tyytyä vain siihen, että todistan hänen viattomuutensa. Tahdon myös löytää todellisen syyllisen. Ennen en aio levätä.
— Epäilettekö ketään? kysyi toinen sanomalehtimies tiedonhaluisesti.
Krag vastasi empimättä:
— En ketään.
Mutta samalla hän hymyili salaperäisesti, ikäänkuin olisi kuitenkin tietänyt enemmän kuin tahtoi ilmaista, ja sanomalehtimiesten kynät liikkuivat epäröivästi paperilla.
— Mutta jotta saisitte jonkinlaisen käsityksen asiasta, jatkoi salapoliisi, kerron teille seuraavaa:
Everstin tarkoitus ei ensinkään ollut mennä ulos tuona iltapäivänä. Mutta sitten hän sai kirjeen, jossa häntä pyydettiin välttämättömästi saapumaan määrättynä aikana määrätylle paikalle.
— Kirje oli tietysti syyllisen kirjoittama, keskeyttivät sanomalehtimiehet innokkaasti.
Asbjörn Krag tekeytyi salaperäisen näköiseksi.