Laatisinpa laulujaki, Kyntäisinpä kynälläni, Kun ei kukana toruisi, Tuota kovin tuomitseisi. Tosin olen tottumatoin Lapsi laulun laatiaksi, Mutta tottahan ei toki Tunnotointa tuomittane. Kyllä kieltäni kiverrän, Sormiani suorittelen, Lausehia latomahan Runorullani riville, Waan en tuosta vielä tunne Enkä tiedä eiltäkäsin, Kyvenneekö kynäseni Pitemmältä piirtämähän. Yhtähyvin yrittelen Laulua nyt laatimahan Uljahimmasta uroosta, Miehestä mitä paraasta, Tahi tarkemmin sanoen: Herkuleksen hilskehistä, Mennehistä melskehistä, Sotaretkistä somista. Wirteni on vierahasta, Ulkolaisesta uroosta, Eikä Suomen sankarista, Sotamiesten metelistä; Waan ei tuosta toki tulle Syytä kovin synkeätä, Jahka saattaisin sanella Kaunihisti kaikuvasti. Jos ma Suomelle suloksi, Kansakunnalle koruksi, Saisin virren virumahan Sopivaisilla sanoilla, Siitä seuraisi minulle Itselleni suurin ilo, Ehkä muille muutamille Wielä vähä viihykkiä.
T.J.D.
Herkule'n synty.
Kreikan maalla mainiolla, Walistuksen valkamilla Oli kuuluisa kuningas Amphitryo aikanansa, Jonka valta vaan ulottui Tiryns kanpungin tiloille, Mut hän muutti viimeiseltä Theben kaupunkiin talonsa. Siis ei voima häntä voinut Eikä mahti ensinkänä Kohotella korkealle, Mainioksi maailmassa. Waan ken onni ohjelevi, Hyvä lykky lykkelevi, Siitä kuuluvat sanomat, Wiestit kauvas vierähtävät. Ukko pilvien pitäjä, Itse Jupiter jumala, Astui alas taivahasta Maalle muuna matkamiesnä, Keksi kuninkaan kupeella Kävellessänsä kaduilla Kuninkaattaren komean Alkmenen on astumassa, Joll' oli huulet hunajasta, Kasvot ruusun kukkasista, Silmät vähän sinertävät Suloisuudesta sulavat. Silloin ampui Amor nuolen, Kipinänä kiidätteli, Joka sattui jumalahan, Jupiterihin jumahti, Alkoi poltella povea, Sytyttipä sydämenki Rakkaudella räykeällä, Suloisella suosiolla. Koska Amphitryo kohta Meni itse metelihin Teleboailaisten tautta Kosto sotahan kovahan; Tuli pilvien pitäjä, Rakastunut ukko raiska Kuninkahan kaltaisena Kuninkaattaren kotihin. Wirui sitte vieretysten Kanssa kaunihin kanansa Kolme yötä kerrassansa Paitsi päivän paistamatta. Mutta poies mennessänsä Antoi hän Alkmenen tiedä, Kenen kanssa tämä oli Kolme yötä kutkattanut Siitä Herkules sikisi, Syntyi suuri sankarimme, Uros uhkean tapainen, Miehistä mitä parahin. Kun hän oli kulkemassa, Päivähän jo pääsemässä Pimeästä piilolasta, Mustan-moisesta majasta, Niinpä Jupiter jyrisi, Urahteli ukkosena, Iski itse ilmitulta, Kalkutteli kauheasti Jotta vuoret vapisivat, Kummut kaikki kumisivat, Meret aavat meurusivat, Umpilammit lainehtivat. Sekä tällä tärinällä Että muilla merkkilöillä Ilmoitti isä Jupiter Pohlun poikansa tuloa. Alkmene nyt ajatteli, Mihin poikansa panisi, Jott'ei Juno jumalatar Wihojansa viskeleisi Puolisonsa pojan päälle Tahi äitiä toruisi Kamalasti kadehtien Kuolevaisen kunniata. Alkmenepä antoi viedä Poika paran parkuvaisen Tasaiselle tanterelle Kumppalitta kuolemahan. Siihen kurja oisi kuollut Kenenkänä keksimättä, Ellei viejänsä vetänyt Junoa jumalatarta Tämän lapsen tienoille, Potkivaisen pojan luokse, Kunne kaunis kumppalinsa Minervakin silloin meni. Kumpainenki katselevi Kaunokaisen kasvon päitä Kuin ne kuuti kuulakalta Puolipäivän paistehessa. Tämä helle poltti heitä, Wari vaivaksi rupesi Sekä lasta lepyttäissä Maahan istumaan manasi. Juno lasta liekutteli, Helmassansa heilutteli, Mutta nukkui nurmikolle Lapsen kanssa leikitellen. Silloin poika polvillansa, Neljän kontan kourillansa Riensi Junon rinnan luokse, Muka mesimättähille, Koppoi tissin kourihinsa, Nännin näppinsä välihin, Siitä sunhunsa sujautti, Maistoi mammia vähäisen. Koska nälkä häntä näykki, Niin hän näykki nännin päätä, Waan jo viimein vihoissansa Puri kovin koskevasti. Siitä suuttui jumalatar, Närkästyi unen näkiä, Heitti siihen Herkuleksen, Poika rukan rutkahutti. Mutta Minervapa otti Löytölapsen laupiasti, Kantoi Theben kaupunkihin, Antoi Alkmenen käsihin. Tämä tunsikin ilolla Hetimiten hertaisensa Sekä pani paikalla sen Kätkyehen kupsahutti. Herkules sai hörpätyksi Jumalallista jaloutta Imemällä itsellensä Juno jumalataresta. Tämä harmilla havaitsi, Kuka hänt' oli kupannut Sekä katui katkerasti Sitä sitten itseksensä, Ettei tuolta turkaselta Niskoja jo nitistänyt, Silloin kun se kumminki jo Raatoi hänen rintojansa. Juno koitui kostajaksi, Wastaiseksi vastukseksi, Kävi kyllä kamalasti Herkuleksen hengen päälle: Laittoi kaksi kauheata Käärmettä sen kätkyelle, Mutta poikanen puristi Kumpaisenki kuoliaksi. Isäpuolensa iloinen Amphitryo ajattel: "Tuosta pojasta tulevi Kuninkaita kuuluisampi"; Puhui poppaukollensa Tiresias tietäjälle: "Saatatko sinä sanoa, Mikä pojasta panekse?" Poppa-äijä ääntelikse, Ukko sokea saneli: "Tiedän toki tarkoillensa Tämän seikan säntillensä." Silloin kaikki kuuntelivat, Hipohiiskumattomina, Tokko tuosta poikasesta Saataisiin sota-urosta. Tiresias virkkoi viimein, Lausui lapsen elämästä, Kertoi kaikki kannallensa, Joka seikan säntillensä; Kuinka monta kummitosta, Metsän pahinta petoa Poika kerran kellistääpi Kurikallansa kumohon; Siihen vielä senki sodan, Senki melkoisen metelin, Jossa Herkuleksen jousi Sekä nuolensa nopeat Woitti väkiturilahat, Jäyräpäiset jättiläiset, Kun ne ruojat ryykäsivät Olymposta ottamahan, Sekä vielä viimeiseksi, Että Hebe Herkulesta Outti Tuonelan tuvassa Tahi taivahan talossa.
Herkule'n kasvatos.
Nämä kummat kuultuansa Tiresias tietäjältä Kutsui Amphitryo kohta Koko kansakunnastansa Uljahimmat urohista, Peluristakin paraimmat, Herkulesta hoitamahan Wiisahaksi veitikaksi. Linus neuvoi lukemahan Sekä viulun-soitantahan Joihin Herkules hyvästi Oppi mielin opettaisin; Waan kun Linus liijemmasti Pieksi poikasta pahasti Ilman syyttä synkeättä, Paitsi pahan tekemättä; Niin se nakkas' navakasti Soittimellansa somalla Harmaapäisen, halliparran, Kurittajan kuoliaksi. Waikka Herkules vapisi, Murhatyöstänsä murehti, Sekä katui katkerasti Koko tätä kähäkkätä; Niin ne käskettivät kohta Poikaparan keräjähän Tuomarin on tutkittaaksi, Rhadamantuksen manata. Tämä tuomaripa oli Luonnoltansa lauhallainen Sekä päästi poika paran Wapahaksi valloillensa. Amphitryo ajatteli, Pelon potkassa polonen, Että tämä poika-puoli, Weitikka kovin väkevä, Tuota tehden turmeleisi Ehkä kerran koko kansan; Pani pojan paimeneksi Karjallensa kaitsiaksi. Jupiterin julma poika Oli kaunis katsannolta, Kuuttatoista korttelia Kantapäästä päälaelle. Hänen nuolensa nopeat, Keihäät, viskimet vireät, Sattui aivan aina siihen, Kuhun nuita nuijahutti. Weitikkamme vellivati, Paimenpojan pahkakuppi, Oli vähän laajan lainen, Syvä purtilo sisältä; Siihen sopi suurin sonni, Kerrassansa keitettynä, Maksoinensa, moukkuinensa, Leppinensä, lieminensä. Poika pisti partahansa, Lippoi liemen leukahansa Tähtehiä tekemättä, Jahka nälkä näpisteli. Painoi pullokin vähäisen, Pikarikin pikkuruisen, Koska tuossa tyhjänäkin Oli kahden kanneksia, Poika pisti pullollisen Lieppihinsä livauhtti, Jotta viina virtanansa Kerran kurkussa kurahti Eikä toki tarvinnunna Kahden käden kannatella Pikaria pivossansa Kukkurana kuljettaissa.
Herkules teiden haarassa.
Weitikkammepa vetäysi Poies karjan kaitsennasta, Kulki yksin kummukoita, Lepiköitä leuhutteli, Arvellen ja aprikoien, Huolissansa huokaellen: "Minnekkähän minä mennen, Kunne kurja kulkenenki?" Tällöin tuli kaksi tietä, Kaksi naista kaunokaista, Toinen oli oiva tyttö, Toinen portto potkittava. Oiva tyttöpä oliki, Puhtahassa puvussansa, Kyllä kaunis kaikin puolin, Puhdasposkinen, punakka. Toinen lyllykkä lihava, Katsannoltansa kavala, Keikkelikse käydessänsä Harvoissa hamehissansa. Tämä juoksi tultuansa Heti luokse Herkuleksen, Surkutteli suloisesti, Wiekoitteli viekkahasti: "Kyllä Herkules havaitsen, Mitä mielesi tekevi, Tule tänne tälle tielle, Ota minut ohjaksesi; Minä vien sun vii'akosta, Korven keskestä kotihin, Ilman suuretta surutta, Paitsi mielettä pahatta; Annan sulle syötävätä, Mahamäärällä makeeta, Kannan mettä kannulliset, Mahalata maljalliset. Et sä tarvitse tapella Etkä sortua sodassa Asu aina huoletoinna Kaunihissa kaammarissa, Joss' on istuimet iloiset, Kiikkutuolit tuutivaiset Wuotehet viruaksesi, Kanssani kamutaksesi." Koska Herkules sen kuuli, Kysäsi hän kummastellen: "Kukas olet kumma nainen? Sano paikalla sukusi!" Nainen sanoi naurusuulla: "Minä olen Onnellisuus, Mutta minun moittiani Haukkuvat mua Himoksi." Toinen tyttö sanoi silloin, Tuonnempata tultuansa: "Kuunteleppas poika kulta, Mitä minäki sanelen; Minä tiedän tarkoillensa, Aivan alkaen alusta, Miten synnyit, kuten kasvoit, Kussa sittemmin kuleksit, Sekä mitkä luonnonlahjat Sinulle on siunattunna: Seuraa siis nyt Siveyttä, Aja Avua jälestä. Mut et sinä muuten tule Kumminkana kunniahan; Ellet tahdo työtä tehdä, Sotaretkillä samata. Jos sä tahdot Jumalalta, Anot ukolta apua; Antaa ukko armostansa, Kun sä häntä kunnioitat. Jos sä tahdot jonkun kanssa Tulla vahvaksi tutuksi; Auta häntä asiassa, Puolla joka pulakassa. Jos sä vaadit valtiolta Warsinaista varjelusta; Tee sä sille tienestiä, Palvele kun pahin orja. Jos sä mielit mainioksi Kansan kummeksittavaksi; Raivaa silloin rasitukset, Katko kansan paulat poikki. Jos sä tahdot tappelussa Woiton kanssa kuljeskella; Opi silloin ovelasti Sotatemput tekemähän. Waan jos vaadit virkeyttä, Ruumiillista ripeyttä; Totta taivuta tapasi, Totu työtä tekemähän." Mutta Himo sanoi siihen, Lausui tuohon tuolla lailla: "Kuulet sen nyt kultaiseni, ymmärrät hyvin hyvästi, Mitä tämä tarinoipi Loruaapi loppumatta. Kuinka ilo ihmisille Oisi vainen vaivaloista; Waan kun tulet turvihini, Kuljet mulla kumppalina, Niin on vainen virvoitusta Riemua ja rikkautta." Avu alkoi uudellensa, Sanoi vähä vihaisesti: "Etkös vainen valehtele, Kehu kehno nähtävästi; Sull' on suussasi simoa, Huulillasi hunajata, Mutta murha mielessäsi, Myrkky myötänsä muassa. Mulla taas on taitavia Ystäviä ympärillä, Joita minä johdattelen, Holhoan ja huvittelen. Minä rauhat rakentelen Waltakuntien välillä, Ajan vihan armattoman Sotamiesten sydämistä; Olen sitte omituisna Ystävyyden yhdysmiesnä, Rakentelen rakka'uden, Pysyväisimmän perustan. Minä katson mielelläni, Huvituksella havaitsen, Kuinka kaikki kumppalini Riemuitsevat rinnatusten. Uljahimmatkin urohot Käyvät aina tätä tietä; Seuraa sinäki Siveyttä, Kylläs tulet kunniahan."
Herkule'n ensimäiset työverot.
Onni ohjeli urosta, Tempasi hyvälle tielle, Jota lähti juoksemahan Ihmisyydelle iloksi. Kotihin kerittyänsä, Tuttaviinsa tultuansa Kuuli Herkules sen kumman, Seikan semmoisen havaitsi, Että julma jalopeura Oli ottanut olonsa Kithäronin kunnahalle, Korkealle kukkulalle, Jonka vuoren vierustalla Amphitryo antoi käydä Karjojansa kaitsemassa, Sonniansa syöttämässä. Uros meni uhkaellen Killin kiljuvan kisahan, Woitti konnan voimallansa, Keihäällänsä kellahutti, Nylki nahan nuljahutti, Kääri taljan takiksensa, Kyhäilipä kypäriäi Jalopeuran lekaluista. Tuolta tieltä tultuansa Sattui Herkules sotahan Minyeläisten miesten kanssa, Jotka vaativat veroa. Mutta Minervapa auttoi Thebeläisiä nyt toki, Antoi sota-asehensa Herkule'lle heilutella; Mutta muilta kumppalilta, Herkuleksen hankkimilta, Puuttui vielä sotapuku, Keihäät, kilvet ja kypärit. Mitäs huoli huima kansa Tuosta nuoriso nureksi, Jos se sotisopansaki Sai nyt sattumaisiansa. Pojat pistihet pajahan, Theben temppelin sisähän, Saivat sieltä sapelia, Keihäitä ja kypäriä, Joita ennen esi-isät Ripustivat riippumahan Tultuansa tappelusta, Wihollisten voittelosta. Semmoisilla sotimilla, Wanhoilla varustimilla, Menivät ne metelihin, Kävelivät kähäkkähän. Kohta kaatui kuningaski Wihollisten väestöltä, Joka joutui turmiolle Tämän päivösen perästä. Mutta voitto maksoi markan Woittavienki väelle, Sillä Amphitryo sortui Tappelussa tanterelle. Tämän tappelun perästä Riensi uros rinnustellen Ottamaan Orkomenosta Sekä sitä polttamahan. Ihmiskunta ihmetteli Tuommoisia työveroja Sekä piti sankaria Korkeassa kunniassa. Theben kaupungin kuningas, Koko Kreikan kukka Kreon, Salli sievän tyttärensä Megaran nyt mennä hälle. Tämä pulska puolisopa Synnyttiki sankarille Herttaisia hedelmiä, Kolme poikaista koreeta. Koko kansakunta kantoi Wielä voitonruhtinalle Kupilliset kultiansa, Wadilliset vaskiansa. Jupiterin poika pääsi Kohta siihen kunniahan, Jotta jumalatkin hälle Lähettivät lahjojansa. Merkurius laittoi miekan, Antoi nuolia Apollo, Vulkanus toi nuoliviinen, Sotisopansa Minerva.