Herkules sotii väkituriloita vastaan.
Siinä suuressa sodassa, Kapinassa kamalassa, Jossa jätit jäyräpäiset, Wäkiturilaat väkevät, Ryykäsivät ryöstämähän Olymposta omaksensa, Osotti hän oivalailla, Näytti silmin nähtävästi, Jotta hänki jumaloille Kantoi kerran kiitoksensa Lahjain lähettämisestä, Antimien annannasta. Woipa kuitenki kuroinen, Nälän kaima kaiveroinen, Mikä tuprakka nyt tuli Jättiläisten joukon kanssa. Nämä viisikymmenpäiset, Satakätiset soturit, Näyttivätkin näöksiltä, Korpikuusen kaltaisilta: Naamoiltansa naavaisilta, Tukiltansa turrukoilta, Hartioilla heiluvilta Hapsiltansa harrukoilta. Heillä oli hivuksina Sekä partoina pahoilla Käärmehien kärryköitä, Kyitä kyllin kiiluvia, Siihen vielä säärivarret Sekä polvet pohkehetkin Kaikki lohikäärmehien Purstopuolista kudotut. Tämä kansa kauhistava, Julma jättiläisten joukko, Syntyi Uranus ukolle Muinoin Manalan akasta. Mutta Manalanpa akka Sattui siitä suuttumahan Jumalien joukkiolle Tahi taivahan väelle, Että uusi ilman ukko, Tahi Jupiter jumala, Otti vallan veljiltänsä Tuolla Tuonelan talossa, Joka olikin Olympos, Tahikka se vuoritalo, Johon jumalat jo ennen Ottivat olostansa. Siitä syystä ajoi akka Poikaparven kostamahan Tuonne Tuonelan tuvalle, Korkealle kukkulalle. Nyt ne jätit jäyräpäiset, Hiiden turjakkeet, tulivat Rynnäköllä ryöstämähän Tuota Tuonelan taloa. Tuli tuska Tuonelahan, Tuho Tuonelan tupahan, Sillä Orakeli sanoi Eiltäkäsin ennustaen: "Kun ei liene kuolevaista, Miestä maalla syntynyttä, Matkassanne metelissä, Niin on toivo toitualla." Mutta silloin seisoi suoja Herkules jo heidän luona Jousinensa, jänsinensä, Nuolinensa, nuijinensa. Kohta kaikki kynttäkantta, Jopa joka jumalainen, Tuolta Tuonelan tuvasta Hiiden kimppuhan hitisti. Siitä syttyi suurin sota, Pahin pauhina paneutui, Kuin on kuultu kuuna pänä, Kuuna kullan valkeana. Luonto nousi nujakkahan, Wuoret vieryivät vilisten, Päivä ei pääsnyt paistamahan Eikä kuu kumottamahan. Jättiläiset jäyräpäiset, Wiholliset, viskelivät Koko vuoren kappaleilla Aivan koppi kohdastansa. Herkules ei häpsähtänyt Eikä pötkinyt pakohan, Waikka vihollisten silmät Kiiluivat kun kissan päässä, Mutta nauroi muutamille Kumppalillensa kuhotti: "Kappas noita kiiluvivia, Mitä nuill' on nuolillemme." Silloin nuolia sirisi Jättiläisten jänttyröihin Sekä siihen monta muuta Kolahusta korvuksille. Kumman kansan kauhistavin Typhon niminenki tursas Kaatui tässä kahakassa Kumppaliensa keralla.
Herkules joutuu heimolaisensa kuningas Eurystheyksen palvelukseen.
Itse Jupiter isänsä, Tahi taatto taivahinen, Sääti sitte Herkuleksen Eurystheyksen palveluhun; Sillä Orakeli sanoi Siten Delphin temppelistä, Että Herkules ei ennen Taida tulla Tuonelahan, Kuin hän saisi kymmenkunnan Uro-työtä tehneheksi, Joita Jupiter nyt pani Eurystheyksen teettämähän. Siitä Herkules nyt huoli, Siitä suuresti sureksi, Niin että hän hullutteli, Riehui raukka riivattuna. Taudin kourissa kovissa, Hulluna humutessansa, Ampui hän nopein nuolin Omat lapsensa lävitse Siinä luulossa lujassa, Aivan siinä aatoksessa, Että vekaransa vielä Tähti jätin jänttyröitä. Mutta kun hän kumminki jo, Monen mylläkän perästä, Tuli taase tolkkuhunsa Hourauksensa hoijakasta; Niin hän katui katkerasti, Mitä hän oli humunnut, Tunnotoinna tuprutessa, Mieletöinnä myrytessä. Aika alkoi lievitellä Tätä sankarin surua Sekä saattoi hälle vielä Urhoollisen, uuden mielen. Wiho viimein päätti uros Taivon taattoa totella Sekä käydä kepotteli Eurystheystä etsimähän. Tämä kuuluisa kuningas, Mykenestä muinaisesta, Oli kuullut, kuinka paljon Kansa kiitti Herkulesta. Siitä syystä pelkäsi hän, Että Herkules häneltä Wielä kerran voisi viedä Waikka koko valtakunnan; Sillä sankarimme oli Hälle liki heimolainen, Jonka kuuluisuutta hän jo Kaiken ikänsä kadehti. Saatuansa sankarimme Kerran palkka-pojaksensa Tointoi Enrystheys nyt toki Saavansa sen sorretuksi. Tämä ilkeä isäntä Hääti kohta Herkulesta Kahakoihin kauheoihin, Metsän petojen pelihin. Mutta niistä melskehistä Tuli Herkules takasi Aina kahta kuulumpana, Woiton virttä veisaellen. Kaikki kansat, kaikki kielet, Kuuluttivat kummastellen, Kuinka Herkules hyvästi Täytti nämä uro-työnsä.
Ensimmäinen uro-työ.
Metsän kauhea kuningas, Hyvin julma jalopeura, Asuskenteli ahoilla, Liehakoitsi laitumilla, Jott'ei neiet Nemeassa Eikä paimen-pojatkana Tämän pahan pedon tautta Käyneet karjan kaitsennassa. Kuningas käski Herkuleksen Tappamahan tämän pedon Sekä merkiksi mukamas Tuoda taljan tullessansa. Uros teki uuden nuijan Jalopeuran päätä vasten Korpikuusen korrukasta, Jonka repi juuriltansa. Wuoli vielä veitsellänsä, Tammen juuresta jukerti, Wiinellisen vasamoita, Nuolia koko koteron. Pitkä pönttö jutketuinen, Nuoliviini niskoillansa Sekä kurikka kädessä, Jousi jäykkä kainalossa, Meni Herkules metälle Otustansa ottamahan Ihan ipo itseksensä, Aivan kenenkään avutta. Päästyänsä niille paikoin, Niille synkille saloille, Josta pedon pesäpaikan Luuli kohta löytävänsä, Katseli hän kuikistellen Aivan yltä-ympäritse, Ettei leijona lymystä Hyppäisi havaitsematta. Päiväkauden kokonansa Uurti uros tällä lailla, Waan ei löytänyt lymyä, Jossa otus oisi ollut. Päivä alkoi jo pimitä, Metsä muuttui mustemmaksi, Metsämiehen mylhästäissä, Kummukaissa kuhjastaissa. Wiho viimein keksi uros, Hämärässäkin havaitsi, Kuinka julma jalopeura Kinttutietä kitvotteli Pahateosta palanneena, Luolahansa luitivana, Weri suuna, veri päänä, Wielä veriharjanakin. Uros poikkesi uralta, Pistihempä piilompahan, Pienen pajupehkon taakse Otustansa outtamahan. Otti jousen ovelasti, Kainalostansa kavalti, Jännittipä jäykän jousen Wikkelästi vireellensä; Otti sitte olaltansa Nuoliviinestä vasaman, Jonka juonelle asetti Walmihiksi jo varuille. Tätä tässä toimittaissa Tuli leijona likemmä, Jotta Herkules jo saattoi Lau'asta sen lapaluuhun. Mutta mitäs siitä lähti, Jos hän järähyttelikin, Koska nuolet kimposivat Niin kuin kivestä takasi. Jalopeura pöyhistihen Kiivahasti kiljuvana, Harja pystöhön pemahti, Selkä kääntyi köykyrälle. Kiljuen ja kilmuellen, Hirmu hammasta hioen, Piitti peto pehkon taakse Herkulesta tappamahan. Mutta Herkules mutasi Kurikalla kauhealla Pedon pahan penkerelle, Tainnuksihin tanterelle. Jätti poies jäykän jousen, Nuoliviinen maljassakin, Ettei häntä tässä työssä Liiat painot painelisi; Kierti sitte sievimmiten, Kaarratellen, kaulan luokse, Kännähtipä käsin kiini Kurkkua kuristamahan. Siten lähti leijonalta Henki hangelle hyvästi Eikä tullunna takasi Sinä ilmoisna ikänä. Nyt oil nahka nyljettävä, Weitsen kanssa vedettävä, Waan ei puukko pystynynnä Tahkoomatta taljan alle. Mutta viisas veitikkamme Keksi kohta kelpo keinon; Otti kynnet otukselta Nylki niillä niin kuin herra. Nakkais nahan niskoillensa Woiton merkiksi mukamas Sekä piti sittämöiten Tämän taljan takkinansa.
Toinen uro-työ.
Herkules hävitti sitte Jolas kumppalinsa kanssa Hyvin snuren summattoman Lernan lohikäärmehenki, Joka metsässä maleksi Kaiken kansan kauhistusna, Sillä se oli suurin surma Lernalaisten laitumilla. Sille mustalle mörölle Yleni yheksän päätä, Joka päähän pörhö korvat Sekä suuret suut ja silmät. Mutta Herkules hitisti Sotavaunuilla somilla Tämän pedon tienoille, Lernalaisten laitumille; Keksi kohta kummituksen Wuoren rotkossa viruvan Sekä silloin seisahutti Älehetkin äytärinsä. Otti kurikan käteensä, Nuoliviinen niskoillensa, Alkoi astua kololle, Kussa käärme kääntelihen. Päästyänsä luolan luokse Alkoi uros uuvutella Lohikäärmettä lymyhyn Nuijapäillä nuolillansa. Mutta musta mörkö pötki Piilopaikasta pakohon Aivan ampujan etehen Joka suullansa suhisten. Weitikkamme vetäsi nyt Tapparansa tupestansa Sekä lipsi liukkahasti Pedon päitä penkereelle. Mutta kusta miekan terä Oli kaulat katkonunna, Siihen kasvoi kaksi päätä, Kaksi kauloa yleni. Uros hakkasi uhalla Mörön päitä miekallansa, Mutta kyllä tätä työtä Koitui kahta kauheammin. Urohomme uupumatoin Keksi kohta kumman keinon, Joka oli oivallinen Tässä pulassa pahassa. Käski kuskin, kumppalinsa Jolan, Iphikle'n pojan, Tulisena tuikkavalla Kekäleellä korvennella Paikalla ne pahat paikat, Joista kaulat katkoi poikkoi Tältä mustalta möröltä, Pööltä pahan näköiseltä. Tämä keino, kelpo neuvo, Auttoi aivanki hyvästi Päitä ei kaksin kasvanunna Eikä edes yksinkänä. Keskimäistä päätä kesti Uljahimmanki urohon Miekan terällä mitellä, Kaputella kalvallaki; Sillä kyllähän se sieti Kaikellaiset kamahukset, Koska koko käärme oli Kuolettamatoin katala. Herkules ei toki heitä Käärmettä nyt käsistänsä Kovin kiukuisna kululle, Laitumille liehumahan; Mutta painoi pedon päätä Wasten maata manteretta Sekä katsoi, kuinka vielä Weri juosta jollotteli; Weti sitte viinestänsä, Koppoi nuoli kontistansa, Kaikki nuolet nuijapäiset, Warmat sulitnt vasamat; Ryvetti ne ryömisiksi, Myrkkyisiksi mehuisiksi, Pedon peivelin veressä, Lohikäärmeen kähyssä. Näitä myrkkymehuisia, Nnijapäitä nuoliansa Oli sankarilla sitte Aivan aina matkassansa. Uros käski kumppalinsa Iphikle'n pojan Jola'n Kaivamahan kummukkohon Silloin hyvin syvän haudan, Johon pedon pötkähytti, Mörön mustan mötkähytti, Kantoi kauheita kiviä, Ison raunion ranasi, Pani haudan partahalle, Reunalle revityn reijän Siitä kuoppahan sysäsi, Wähitellen vieretteli, Suuret paadet summattomat, Raskahimmat rauniosta, Kiviröykkiön kylestä, Liuskapaikan liepehestä.
Kolmas uro-tyä.
Silloin eli emähirvi, Kerynitis nimeltänsä, Arkadian mäki-mailla, Kunnahilla, kukkuloilla. Tämä hirvi hienokarva Eleskeli enimmiten Suuren vuoren vierustalla, Mänalos mäen sivulle. Sillä oli suuret sarvet, Kultaringillä kudotut, Sekä sorkatki soreat, Wallan vaskesta valetut. Diana ei ennen toki Hirveä hävittänynnä, Sillä se oli hänestä Kovin kaunis kuolemahan. Tämän hirven hiihtäminen, Elävänä noutaminen, Heitettihin Herkule'lle Isännältä ilkeältä. Waikka tämä vasikainen, Tämä hieho hienokarva, Oli liukas liikennöltä, Kavioiltansa kepeä, Jotta sitä juoksemalla Hyväkänä hitistäjä Saanut ilmoisna ikänä Köysin kiini kytkettääksi; Ajoi uros uupumatta Tätä hirveä hitisti, Wuosikauden kokonansa Pitkin maita piirrätellen; Sai sen viimeinki vikahan Nopealla nuolellansa, Josta raukka rampiutui Eikä päässynnä pakohon. Siten sai nyt sankarimme Uuvuttamalla uhalla Hillimättömänki hirven, Waski-sorkkaisen vasikan.