»Kuollut se nyt on.»
Viion leski vaipui mietteisiinsä kädet ristissä helmassa ja katse maahan kiinnitettynä.
»Mihin aikaan hän kuoli?» kysyi hän vihdoin.
»Enpä minä aikaa tiedä sen tarkempaan kuin että viime yön aikana. Aamulla kun heräsin, niin ihmettelin, että kun ei isä juomaa tahdokaan, niinkuin aina teki ja väliin herättikin minut sitä varten. Minulla mieleen heti työnnähti, että eiköhän ole noutaja käynyt. Päreeseen tulen hommasin ja aloin katsella ja tarkastaa: kuollut se oli. Ruumis oli jo kylmä.»
Viion leskeä melkein kauhistutti. Kuolema tullut noin äkkiä, salaa kuin varas. Herra Jumala!
Hänestä tuntui kuin olisi häneltä jäänyt jotakin tekemättä, mikä oli tehtävä ollut, ja hän aivan kuin tuomitsi itseään. Olihan hän ollut aikeessa puhua Nikkilälle juuri siitäkin, että kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä ja että tulisi olla valmis. Mutta eilen jäi tämä ja kaikki muu sanomatta.
Nikkilä veti hänetkin epäilyksiin. Mikä tekikin hänet niin heikoksi! Hän oli kykenemättömämpi kuin koskaan ennen.
Sitä jäi hän miettimään ja ihmettelemään emännän mentyä. Kenties tämä hänen voimattomuutensa ei riippunutkaan hänestä itsestään? Ehkä oli toisin nähty hyväksi. Nikkilällä oli armon aikaa ollut kauan ja kuolema väikkynyt hänen silmäinsä edessä muistuttamassa häntä siitä alinomaa. Jumala oli kaikin tavoin kutsunut häntä armonsa helmoihin, mutta hän vaipui vain syvemmälle järkensä viisauksiin, kuunteli mieluummin uskoa vastaan sotivia epäilyksiä kuin Jumalan ääntä.
Viion leski otti tapauksen tarkoitetuksi varoitukseksi, ettei milloinkaan saa antaa epäilysten sortaa uskoaan, vaan tulee pysyä järkähtämättä siinä kiinni.
Päivän valettua meni hän Nikkilän puolelle. Siellä oli jo Latun emäntä, istuu itkuisin silmin puhellen Nikkilän emännän kanssa odotellen miehiä nostamaan ruumista makuusijalta. Viion leskestä tuntui kamalan kolkolle. Silmättyään ruumista pikimmältään istui hän syrjään, niin ettei nähnyt sitä.