»Minä olen märkä kuin kastettu riepu. Siellä sataa taivaan täydeltä ja on pimeä, että ei näkisi, vaikka tikulla silmään pistäisi. Varmaankin minä olen kahlonut joka rapakon», kertoi hän nauraen.
»Äiti rukka», säälitteli Elsa äitiä, joka kastuneissa vaatteissaan näytti nyt niin laihalta suoskaleelta ja niin säälittävältä, kun astuessa märät kengät turahtelivat. Mutta Elsakin huomasi, että hän on tavallista iloisempi.
Ensi kerta oli, että Viion leski ei ollut kuullut neuvoja, opetuksia tahi pistopuheita. Ja tuo kultaseppä, joka sormuksen oli ottanut panttiin, oli ystävällinen, vaikka oli outo. Enemmän oli antanut pantatessakin rahaa sormuksesta, kuin hän oli osannut siitä toivoa myydessä. Oli niitä hyviäkin ihmisiä, ja tuntui hänestä nyt, että ei niin kovasydämisiä ollutkaan, kuin hän mielensä katkerana ollessa oli ajatellut. Olihan usea heistä ennen ollut hänelle avulias, niinkuin Jäntin emäntäkin, joka oli toimittanut hänelle kankaan kutomista, ja muut samalla tavoin, jos ei töissä, niin kuitenkin sanoissa osoittaneet ystävyyttään ja luottamustaan. Tuntui hänestä nyt, että hän oli heille ystävyyden velkaa, jota aivan kuin toivoi voivansa vielä heille osoittaa. Vaan rakkaimpina mielessä, lähimpänä hänen kiitollisuutensa tunnetta oli, paitsi Liisa ja hänen äitinsä, tuo kultaseppä, jota hän olisi halunnut kiitellä oikein sydämellisin sanoin, mikä oli jäänyt tekemättä, kun hän oli vieras, ettei muuta kuin nimen tiesi.
Teidänkö oma tämä on? oli kultaseppä kysynyt ja sitten udellut, että minkä vuoksi hän myy vihkimäsormuksensa, ja neuvonut jättämään panttiin joksikin aikaa, jos voi vielä lunastaa. Oli luvannut antaa lisää, jos sittenkin on pakko myydä. Yhtä iloinen kuin rahasta oli Viion leski tuon vieraan ihmisen tunnollisuudesta ja ystävyydestä. Se olikin kuin hyvä lääke hänen katkeruutta ja kovuutta kokeneelle sydämelleen.
Tänä yönä hän nukkui levollisesti ensi kerran pitkästä ajasta. Ja aamulla hän heräsi virkeällä, iloisella mielellä. Kirkkaammalle näytti kaikki ja toivo aivan kuin pilkisti kaikkien takaa, ja varmemmasti hän ajatteli ja toimi. Luotettavalta tuntui taas eläminen, kun hän muutamana päivänä istui kangaspuihin ja tunsi voimaa itsessään, ja vielä oli entistä säästöä suurin osa ja isoimmat tarpeet olivat kaikki tyydytetyt.
Kun hän lasta hoiteli ja sen kanssa toimi, tunsi hän itsensä onnelliseksi. Tuo pieni olento oli kuin suuri kalleus, jonka menettäminen olisi tehnyt umpeen painamattoman aukon elämään. Sen kanssa oli tullut maailmaan uutta, jonka ympärille kääriä ajatuksiaan, toiveitaan, jolle voi uhrautua ja omistautua rakkaudella.
Tuollainen pieni turvaton olento!
Se tuorensi hänessä äidin rakkauden ja onnellisuuden ensimäiset, suloisimmat tunteet. Ja tuntui tyydytystä mielessä, jossa oli asunut Viion eläissä voimakas ja masentava kaipuu pojattomuudesta, mikä oli tietämättä pohjastanut myöhemminkin.
Kun Elsa nousi, tunsi Viion leski äkillistä iloa aivan kuin päivän säde olisi pilkistänyt keskellä talvista pimeyttä. Oli turvallista nyt. Huolet, jotka olivat huoistuneet sen avun kautta, mitä Mari tarjosi, katosivat nyt jälettömiin. Ja onnellisuuden tunne lämmitti mieltä.
11