»Niin, kerkiäähän sitä sillä aikaa niin kaunistua, ettei tunne», sanoi Liisa käyden tyrkkäämässä Elsaa ja meni Viion lesken eteen ja katsoi niin vakavasti ja viattoman näköisenä, että olisi luullut hänen oikein totta kysyneen:
»Enkö ole kaunistunut?»
»Lienet kaunistunutkin», naurahti Viion leski.
»Niin no, sitähän minäkin. Ilmankos ne herratkin ovat joskus tykänneet minusta, että ovat tulleet minun kanssani passeeraamaan, nimittäin syksyisin ja talvisin — pimeällä.»
»Sinä herrain kanssa ollut?» kysyi Viion leski hämmästyneenä.
»Eihän se ihme, että minä herrain kanssa olisin, vaan se minusta ihme, että herrat minun kanssani. Vaan totta puhuen, niin eivät minusta aina ole välittäneetkään. Kuulkaahan! Kerrankin minä vähän parantelin poltetulla korkilla naamaani ja kävelin sitten katua. Tuli heti muuan mukaani. Minä en näyttänyt varsin kasvojani, ennenkuin tultiin lyhdyn kohdalle, jossa käännyin tirkistelemään kumppaniani vasten naamaa ja panin toisen silmäni näin ja suuni näin.»
Viion leski katsoi Liisaa silmät selällään ja henkeään pidättäen, Elsa purskahti nauruun, niin pahalle kuin hänestä näyttikin, kun Liisalla oli toinen silmä ummessa kuin nukkuessa ja toinen selällään ja kierossa, ja suu kauhean rumasti väärässä.
»Herra sylkäsi paholaisen nimeen: 'tphyi kun on ruma!'»
»Ja tuolla tavoin sinä uskallatkin?» päivitteli Elsa.
»Peloittihan minua, että jos vääristellessä tuuli kääntyisi, niin jäisi silmät ja suu väärään, ja minä arvaan, että en olisi sitten mikään kaunis, vaikka ei minusta nytkään ruma ole kovin kaukana, vaan olenhan kumminkin vähän luojan luoman näköinen.»