Liisan itku oli hillittyä, hiljaista ja tyyntä, vaan sydämellistä, niin että Viion leskelläkin mieli sulautui ja teetteli kyyneliä silmiin. Hän olisi halunnut Liisalle jotakin lohdutukseksi sanoa, vaan ei tiennyt miten lohduttaa.
»Eihän se itkien paremmaksi tule», sanoi Liisa pyyhkiessään kyyneleitä, »mutta helpottaa se, kun saa itkeä. En minä olisi missään muualla viitsinyt itkeä. Yksin se on niin joutavaa ja ikävää.»
»En ole saanut sinulle onneakaan toivotetuksi vielä», sanoi Viion leski, kun Liisa oli päässyt taas entiselleen.
»Ei se ole myöhäistä vieläkään. Kätelläänkö sitten kolmas kerta. Kiitoksia paljon!» puheli Liisa, ettei Viion leski ehtinyt sanoa sanaakaan. Samoin hän Elsallekin kättä tarjotessaan jo, ennenkuin Elsa ehti mitään lausua, sanoi:
»Samat sanat, vaan vielä rakkaammasti! Sitten kun sinä Elsa tulet naimisiin, saat oikein kelpo miehen, ja kelpo miehen sinä saat, niin jo minä olen hyvilläni. Minä otan sinua näin ja nostan näin. Hurraa, eläköön, eläköön!» huusi Liisa nostaessaan Elsan tuolille seisomaan.
»Seekatti kun minä pidän sinusta ja olen aina pitänyt», sanoi hän päätään pudistellen ja pidellessään Elsaa tuolilla. »Ja sinusta pitävät kaikki.»
Äkkiä pyörähtäen Viion lesken tykö sanoi hän aivan kuin kahdenkeskistä asiaa:
»Mutta kerran minä olin vihassa Elsalle. En muista minkä vuoksi se minulle sanoi, että minusta tulee huono ihminen, mutta sekö minulle pahaa teki. Minä olin pieksää Elsan, vaan jäi toki tekemättä.»
Aivan kuin säälien meni hän ja kietoi kätensä Elsan kaulaan ja jäi niin istumaan hänen viereensä.
»Mutta kenen kanssa olet sitten kihloissa? Ethän ole sitä vielä sanonut, eikä ole rääpyä ollut kysyä. Olisi hauskaa tietää sekin», tuumi Viion leski.