»Enkö ole sanonut? No tottapa olen ajatellut, että sehän on sama, kunhan on mies: kunhan on kupissa ja kuppi kohallaan. No se on muuan niitä vanhoja kampraatteja, Tepon Iikka vain — muistanetteko sitä poikasena: sellainen jutikka, jos satuitte huomaamaan. Eikä se nytkään ole erinomainen, onpahan vain kuin tuossa. Vaan minä tykkään merimiehistä, ja kun Iikkakin on vähän sitä sorttia, niin ajattelin, että otanmahan tuon, sillä muitakaan en saa. Ja sitä se lie Iikkakin arvellut ja päätti että hänen pitää korjata tuo Liisa raukka, vaikka onhan se vähän niinkuin olisi kesken ristiltä siepattu, vaan välttää se hänelle. Ja niin ne liitot syntyivät. Eikö ole teistäkin, Viioska, niin, että vakka on kantensa valinnut?»
Elsa purskahti nauramaan ja Liisa katsahti häneen hyvin kysyvästi, sillä hän huomasi, että Elsa nauroi nyt jollekin muulle, omille ajatuksilleen. Ja Liisan katse pakotti Elsan selittämään. Hän kertoi nauraneensa, kun yht'äkkiä muisti miten Iikka ja Liisa kerran tappelivat Karjansillan tykönä. Tuntui hullunkuriselta nyt sitä muistellessa.
Liisa tuli oikein hyvilleen, kun ei se pahempaa ollut.
»Kerranko tahi kahdesti me Iikan kanssa olemme otelleet. Ja yhtä rakkaita muistoja on useimmilla tämän kaupungin pojilla minusta. Niin että jos pojat vanhoja muistelisivat, niin en minä tästä kaupungista miestä olisi saanut», nauroi Liisa. »Mutta voi minua! tässä minä istun kuin maanantaimorsian. Ja äiti kun muistutti, että elä nyt vain tartu suustasi kiinni koko päiväksi. — Kuule, Elsa, otathan sinä minulta vähän ompelutyötä tehdäksesi. Minulla ei olisi itselläni aikaa, mutta pahin syy on kuitenkin se, että minä en osaakaan sellaista, joka on vähän niinkuin parempaa. Minä olen niin huono siihen konstiin, että kuulkaahan, Viioska: kun minä kerran rakentelin itselleni paidan, niin äiti sitä katseltuaan sanoi, että sietäisi roiskia sillä minua ympäri korvia, jos kehtaisi aikaihmistä niin häväistä. Ja niin harmissaan kuin olikin, niin nauroi vedet silmissä sille paidalle. Pituutta siinä kyllä oli, sillä siitä tuli kaksi tavallisen pituista pussia, mutta niin kaitainen, niin kaitainen — se oli tosiaan pitkä ja hoikka kuin Nahkalan kissa. Vaan ompeleet olivat lujat, minä kun ne omin käsin neuloinkin. Äiti moitti sitäkin ja sanoi, että olen ommellut kuin olisin purjetta aikonut enkä paitaa.»
Kun Liisa sai sen asian toimeen, kätteli hän Viion leskeä ja Elsaa niin kiireellä, kuin olisi ollut tulipaloon lähtö, vaan kerkesi sittenkin »kutsua jo valmiiksi» heitä häihin ja Viion leskelle vakuuttaa, että hän ei saa pois millään ehdolla jäädä, sillä hän vaikka kesken vihkimisen hyppää hänet hakemaan ja kantaa sinne.
»Minä sanon papille, että top tykkänään, pastori: täällä ei näy olevan Viioska ja hän olla pitää. Vassokuu herr pastori, sitt neer siksi aikaa, että Viioskan haen. Mutta totta puhuen» — ja Liisa palasi takaisin ovelta sanomaan — »minua peloittaa ajatellessa, että te ette olisi häissä. Minä voin muuten tehdä jonkun suuren tyhmyyden, vaan kun te olette, niin pysyn minä aisoissani. Te olette niin vakava ja hyvä.»
Sen kanssa hän lennähti ovesta ja he näkivät hänen kadulla menevän sellaista kyytiä, kuin olisi joku niskasta pukannut. Joka toisen askeleen pani hän juoksemalla, mikä teki hänen käyntinsä hullunkurisen näköiseksi.
»Niin on kuin olisi äitinsä hänet suustaan sylkenyt», arveli Viion leski itsekseen.
Liisassa oli kuitenkin hänen mielestään jotakin vielä vastenmielisempää kuin äidissään, joka oli jyrkkä käytöksessään, vaan Liisa oli suorastaan väkivaltainen. Tuntui kuin hän voisi tehdä mitä hyvänsä ja aivan kuin pakosta tuli tekeytymään hänelle mielin kielin.
Vaikka ei Viion leski ajatellut, että Liisa millään tavoin pakottaisi häntä häihin, niin kuitenkin hän, ikäänkuin jotakin olisi pelännyt, sanoi Elsalle: